Rahala-blogi – Kaikki mulle heti!

Tuomas Rajala
Tuomas Rajala

op.median toimituspäällikkö

Sijoittaminen ja vaurastuminen on siitä raivostuttavaa hommaa, että se vaatii pitkäjänteisyyttä. Omaisuus ei kartu hetkessä, vaan tuottoa saa odotella vuosikaupalla. Kärsimättömälle se on kauhistus.

Tuomas Rajala
Tuomas Rajala

op.median toimituspäällikkö

Olen mulle kaikki heti –tyyppinen ihminen. En usein jaksa odotella asioiden kypsymistä, vaan soisin niiden tapahtuvan mieluiten eilen. Sijoittaminen ja vaurauden kasvattaminen on kaltaiselleni ihmiselle silkkaa tuskaa.

Vaurastumisessa tähtäin pitää olla pitkällä. Minua viisaammat ihmiset ovat neuvoneet, että minimiaika osakesijoittamiselle on kymmenen vuotta. Vielä parempi jos tuloksia on varaa odotella parikin vuosikymmentä. Kaksikymmentä vuotta! Sehän on ikuisuus.

Tästä syystä toimiva sijoitusstrategia kärsimättömälle ihmiselle on automatisoida säästäminen ja unohtaa sen jälkeen koko asian olemassaolo. Sellaista sijoitustapaa tukevat parhaiten rahastot. Niiden kohdalla päivittäisen työn hoitavat rahastonhoitajat ja itse voin keskittyä elämiseen ja olemiseen.

Ellen olisi asioihin koukuttuvaa sorttia, homma pelaisi sujuvasti omalla painollaan. Itselläni ongelma muodostuu siitä, että minulla on jatkuva tarve elää hektisesti. Suuren osan työurastani olen tehnyt vähintään kahta työtä, harrastanut paljon ja haalinut elämääni jännitystä.

Jännitystä on oltava jollain elämän osa-alueella. On kyseessä sitten työ, harrastus, perhe-elämä tai talous. Kun elämän muut osa-alueet ovat balanssissa, pitää jännitystä hakea talouden pidosta. Itselleni tämä tarkoittaa sitä, että kun säästötilillä on riittävä määrä puskuria, pitää sillä tehdä jotain.

Aiemmin käytin puskurirahastoni harrastusvälineisiin, kuten moottoripyöriin ja rumpuihin. Pahimmillaan minulla on ollut rumpuja lähes 20 000 euron edestä, sillä koin niiden olleen hyviä sijoituksia. Ne vain tapaavat viedä liikaa tilaa ja samalla ne tuovat ei-niin-toivottua jännitystä perhesopuun.

Nyt taloudellinen jännitysmomentti on siirtynyt virtuaaliseen maailmaan. Haen jännitystä seuraamalla pörssiä ja sijoittamalla rahaa osakkeisiin. Vaikka osakestrategiani on monella tapaa maltillinen ja riskit hajauttava, pitää siellä olla myös muutamia yrityksiä, joiden tulevaisuus ei ole kiveen hakattu.

Yksi tällaisista on Nokia, jonka kurssikehitys on lievästi sanottuna jännittävä. Kaikkien aikojen ylimpänä Nokian kurssi kävi kesäkuussa 2000. Tuolloin yhden osakkeen hinta oli 65€. Se oli aikaa, jolloin puhelinmarkkinoilla meni lujaa. Nousua seurasi kuitenkin lasku, joka hakee vertaistaan.

Vaikka alas on tultu vuoden 2000 jälkeen tasaiseen tahtiin, on pelkästään kymmenen vuoden aikajänteen tarkastelu varsin kiinnostavaa. Kun Nokian osakkeen hinta oli vuoden 2008 alussa vajaat 23 euroa, laski se vuoden 2009 alkuun mennessä alle kymppiin. Sadan osakkeen panoksella takkiin tuli vuodessa 1360 euroa. Tuhannella osakkeella tappion perään voi lisätä nollan ja niin edelleen.

Toisaalta Nokian laskua edelsi valtava nousu. Kalossitehtaan osakkeita aikanaan pilkkahinnalla ostaneet sijoittavat rikastuivat matkapuhelinmarkkinoiden ansiosta sellaisella vauhdilla, että tuskin pysyivät itsekään kelkassa mukana. Jos salkussa oli kymppitonnilla Nokiaa, saattoi tilinauhassa näkyä äkkiä seitsennumeroinen luku. Tai enemmänkin.

Ulkopuolisena osakemarkkinoita seuratessa homma tuntuu usein tavattoman tylsältä touhulta. Aiemmin olin itsekin tällaisessa uskossa. Mutta sijoitettuani oikeaa rahaa osakkeisiin, olen tajunnut, että pörssin seuraaminen käy parhaimmillaan jännitysdekkarista.

OP sosiaalisessa mediassa