Kesällä 2009 minulla oli tilaisuus keskustella yhden finanssikriisin suureksi syylliseksi tunnustautuneen henkilön kanssa. Kyseessä oli erään globaalisti toimivan suurpankin riskienhallintajohtaja, nyttemmin luonnollisesti ex-sellainen.

Heidän liiketoimintansa oli laajaa myös USA:ssa, ja subprime-luotot olivat heille hyvin tuttuja. Matala ja vakaa korkoympäristö sekä kiinteistöjen arvon ikuiselta tuntuva nousu loivat mahdollisuuden käyttää keventyneiden vaatimusten aikana luotuja uusia instrumentteja. Se ei kuitenkaan ollut varsinainen ongelma. Jopa subprime -luotoissa oli kauneutta. Yhdistämällä tuhannet asuntoluotot yhdeksi paketiksi saatiin häivytettyä yksittäisten maksukyvyttömyystapausten merkitys. Tuotteet testattiin lukuisilla riskienhallintamittareilla ja historiallisen tiedon perusteella kaiken piti sujua hyvin. Sekään ei ollut siis ongelma.

Suurten luottopäätösten yhteydessä he tekivät kymmeniä riskitestejä. Muun muassa erään 10 miljardin US dollarin tappion aiheuttaneen yksittäisen luoton aikansa parhailla välineillä laadittu riskianalyysi käsitti 52 sivua. Päätöksentekohetkellä kukaan ei ollut siitä kiinnostunut.

Kestävän päätöksenteon este oli hallitsematon kasvuntavoittelu. Kyllähän he tuotteiden riskit tunnistivat, koska itse rakensivat niitä. Perusasia unohtui: lainaa kannattaa antaa vain, jos tietää miten velallinen maksaa sen takaisin.

Tasan kymmenen vuotta sitten finanssimaailmasta katosi ensin luottamus ja sitten rahat. Tämän syylliseksi julistautuneen kaverin ajatuksista on jotain opittavaa: kun ahneus ylittää terveen järjen, päädytään aina katastrofiin loistavista olosuhteista huolimatta. Tämä pätee myös finanssialan ulkopuolella.

Kirjoittaja: Pekka Turunen, Senior varainhoitaja, OP Keski-Suomi

op.fi/keski-suomi etusivulle

OP Keski-Suomen asiantuntijoiden kirjoitukset op.mediassa

Pekka Turunen