Mila Mattila, 44, jyrryttää kuorma-autollaan kukkulan päälle ja kippaa lastin. Paikkaa raivataan, jotta sinne päästään rakentamaan taloja. Kuorma-auto tärisee ja kolina käy.

– Sinne meni 24 000 kiloa kiveä, Mattila toteaa nauraen.

Kun Mattila alkaa kertoa työhistoriastaan raskaan liikenteen parissa, hän oivaltaa, että viettää tänä vuonna kuskiutensa 21-vuotisjuhlaa. Niin kauan kuorma-autot ja yhdistelmäajoneuvot ovat olleet osa arkea. Mattila on ajanut monenlaista lastia, niin merikonttia, irtoperää kuin kappaletavaraakin.

– Vuosien aikana on tullut pyöriteltyä täysperää postimerkin kokoisissa pihoissa, kun kuorman saaja on halunnut lavansa laituriin. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun lopputulosta on tullut joku pappa ihailemaan ja sanonut, että minä tulin katsomaan, millainen mies on täysperän noin hienosti laituriin peruuttanut, Mattila naureskelee lisää.

Nauru ei tältä naiselta lopu. Se voi olla hyväkin, sillä yhä vielä nainen kuorma-auton tai täysperän ratissa voi herättää hämmennystä.

– Nuoret ovat jo tottuneet, mutta vanhat jäärät saattavat sanoa, etteivät naiset osaa. Itse olen ollut aina sinut ammattini ja itseni kanssa eikä minun ole tarvinnut todistella taitojani kellekään.

Maalarista rekkakuskiksi

Viimeisen reilun vuoden Mattila on ajanut maansiirtoautoa rakennustyömaalla. Alun perin hän valmistui maalariksi 1990-luvulla. Hommia riitti kesäksi, mutta talvella oli toisin. Isänsä ajatuksesta Mattila ajoi kuorma-autokortin – kuskejahan tarvittaisiin aina. Tovin kuorma-autoa ajettuaan Mattila marssi kotikylänsä työvoimatoimistoon ja sanoi, että tarvitsee rekkakortin. Sen jälkeen hän ei ole ollut päivääkään työttömänä, jos ei ole itse halunnut olla. Puolitoista vuotta kului ulkomaisilla moottoriteillä kuskaten kaikkea, mitä ihminen vain voi arjessaan tarvita.

– Ajoin yleensä Lübeck–Italia-väliä mantereella. Olin kaksi kuukautta tien päällä, viikon kotona. Se oli kivaa, ja autoaan sai todella rakastaa, niin paljon siinä vietti aikaa. Välillä tosin tuntui yksinäiseltä, eikä suomen kieltä kuullut välttämättä moneen viikkoon, Mattila kertoo.

Vapaus oli työn parhaita puolia.

– Oli mahtavaa ajaa mantereella isoa rekkaa aurinkolasit päässä kohti auringonlaskua. Myös lähdön tunnelma ja se, etten aina tiennyt, milloin palaan, tuntui makealta.

Kun Mattila sai pojan, työkuviot muuttuivat. Lapsensaanti yhdistettynä pitkiin kuljetuskeikkoihin oli mahdoton yhtälö.

– Äitiysvapaan jälkeen ajoin merikontteja ja irtoperiä ja sitten hetken makeisvalmistajan pientä kuormuria pääkaupunkiseudulla. Kaipasin kuitenkin koko ajan entisiin hommiini. Myös päiväkoti-ikäinen poikani huomautti, että äiti, voitko mennä takas ajaa jekkaa, oisit pajemmalla tuulella, Mattila muistelee.

Naisia alalla yhä vähän

Suomen Kuljetus- ja Logistiikka SKAL ry:n mukaan naisten osuus kuljetusalojen työvoimasta EU-maissa on keskimäärin 22 prosenttia, maantiekuljetusalalla 14 prosenttia. Pohjoismaissa kuljetusalojen työvoimasta 15 prosenttia on naisia, raskaan kaluston kuljettajista vain 5 prosenttia.

– Kuljetusala ei valitettavasti ole mediaseksikäs ala, ja se nousee harvoin otsikoihin minkään positiivisen kautta, vaan usein esimerkiksi onnettomuuksien takia, kuljettajajärjestö Rahtarit ry:n puheenjohtaja Timo Kima pohtii.

Kima myös muistuttaa, että yksi syy naisten vähyyteen alalla voi olla se, että esimerkiksi lastauksessa ja purkamisessa vaaditaan fyysistä voimaa, koska tekemisissä ollaan isojen kappaleiden ja yksiköiden kanssa. Epäsäännölliset työajat eivät välttämättä sovi, jos perheessä on pieniä lapsia.

– Taustalla voi olla myös vanhaa uskomusta siitä, mitkä ovat niin sanotusti perinteisiä naisten ja mitkä miesten aloja. Autojen tekninen kehitys on ollut kuitenkin madaltamassa kynnystä. Fyysistä voimaa ei enää tarvita auton ajamisessa kuten menneinä vuosikymmeninä, joten naiset ovat kyllä tervetulleita alalle, Kima toteaa.

Raskaan ajoneuvon ajaminen on myös henkisesti vaativaa. Työ vaatii nopeaa reagointikykyä ja ajoympäristöstä tulee olla kaiken aikaa tietoinen. Mila Mattila sanoo, että haastavia tilanteita on mielikuvaharjoiteltava etukäteen.

– Jos tielle osuu hirvi, pitää olla valmiiksi mietitty, miten toimii, jotta auton saa pysymään tiellä ja pystyssä. Myös purku-, lastaus- ja kippaustilanteissa voi sattua mitä tahansa. Lisäksi muu liikenne aiheuttaa vaaratilanteita, Mattila pohtii.

Hyviä hetkiä on kuitenkin enemmän kuin huonoja. Esimerkiksi vuodenaikojen vaihtumisen erottaa rekan nupista paremmin. Ja onhan siellä aikaa ajatella, kuunnella äänikirjoja, soittaa ystäville – ja neuloa.

Kuormaa odotellessa puikot viuhuvat ja tuulilasia vasten olevista lankakeristä syntyy lähes mitä tahansa. Rekkojen ja kuorma-autojen nupeissa on syntynyt Mattilan käsissä satoja villasukkia, säärystimiä ja lapasia. Nupissa on myös läsnä ja luonnon ihmeellisyydet erottaa paremmin.

– Kerran purin ikkunakuormaa työmaalle. Aurinko oli juuri nousemassa, ja hanki kimmelsi kauniisti. Se oli upeaa, Mattila sanoo.

Suoraa puhetta

Toisilla on raskaan liikenteen alasta uskomuksia, että se on miesten työmaa, ja osa ammattikunnasta on rääväsuita. Mattila toteaa, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

– Se vaikuttaa, miten itse kohtaa ihmisen eri tilanteissa. Mutta kyllä alalla puhutaan asioista suoraan, jolloin asiat selviävät nopeasti. Kun lapseni oli päiväkodissa, suoruuteni oli henkilökunnan mielestä välillä ongelmallista. Kun sanoin, että lapselle pitää laittaa kumisaappaat jalkaan, vaikutin tylyltä.

Mattilaa ei haittaa, vaikka naisia alalla on selvästi miehiä vähemmän. Myös hänen nyt 18-vuotiasta poikaansa äidin ammatti ei ole koskaan ihmetyttänyt.

– Isäni sanoi aina, että voit tehdä mitä itse haluat, ja uskoin siihen. Minulla sai olla kädessä vasara, maalarina työskentelevällä veljelläni vaikka ompelukone, eikä meitä rajoitettu. Lapsena tosin pelkäsin isoja autoja ja koneita, ja mihin sitten päädyinkään!

Mattila toteaa, että kotoa saatu kasvatus ja kannustaminen ovat kantaneet pitkälle.

– Ainoat ovet, jotka sulkeutuvat, ovat ne ovet, jotka suljen itse.