Kuski, varavalmentaja vai lohduttaja? Vanhemman rooli lapsen harrastuksessa on tärkeä

Vanhemman tehtävä on kannustaa lasta harrastuksessa, auttaa kohtaamaan pettymyksiä ja kehua onnistumisista.

Jääkiekkojunnuilla on meneillään ottelu, jota pelaajien vanhemmat seuraavat tarkkaan kaukalon laidalta. Juuri maalin tehnyt pieni hyökkääjä etsii tuttuja kasvoja yleisöstä ja helpottuu huomatessaan isän, joka taputtaa silminnähden ylpeänä ja iloisena.

Toisaalla on menossa tanssiopiston kevätjuhla, jossa lavalla pyörähtelevä pikkutyttö kompastuu ja sekoaa koreografiassa. Kyyneleet silmissä hän etsii katsomosta turvaa. Äidin lohdullinen katse ja sanat ”ei se mitään, hienosti menee” merkitsevät enemmän kuin äiti arvaakaan.

Lapsen ja vanhemman suhde on ainutlaatuinen. Siksi vanhemmalla on tärkeä rooli myös lapsen harrastuksissa – erityisesti kannustajana ja tukipilarina.

– Valmentaja valmentaa ja vanhempi kannustaa. Valmentaja on lapsille useimmiten tärkeä auktoriteetti ja kasvattaja. Vanhempien tulisi ottaa valmentajasta paras kasvatuksellinen hyöty irti, eikä lähtökohtaisesti kyseenalaistaa valmentajien auktoriteettia tai valintoja, sillä siinä he saattavat tehdä karhunpalveluksen lapselle. Sen sijaan lapsen tukeminen ja kannustaminen on ensiarvoisen tärkeää, eikä sitä voi valmentajan kehut korvata, Helsingin Pohjola Terveydessä työskentelevä ortopedi Peter Åström toteaa.

Oppia elämää varten

Peter Åström pitää tärkeänä, että lapsella on harrastus, jonka parissa hän viihtyy lapsuudesta murrosikään ja mielellään myös sen yli.

– Harrastus opettaa sosiaalisia taitoja, auktoriteettien kunnioittamista, sääntöjen noudattamista, muiden huomioimista ja ryhmässä toimimista. Harrastuksen parissa koetaan monesti myös tunteiden ääripäitä: pettymyksiä ja valtavan suurta iloa. Hyvä harrastus opettaa lapselle tärkeitä taitoja koko elämää varten, hän muistuttaa.

Vanhemman kannattaa miettiä, kuinka hän on oikeasti läsnä lapselle. Lapselle ja nuorelle on tärkeää nähdä, että hänestä ollaan kiinnostuneita ja hänen tekemisensä ovat arvokkaita. Jos pelin tai esityksen aikana on aivan välttämätöntä esimerkiksi hoitaa työasioita, se on hyvä sanoa lapselle jo etukäteen, jotta hän ei koe olevansa vanhemmilleen merkityksetön.

Lapselta voi myös kysyä, miltä hänestä tuntuu, jos treeneissä tai pelissä tuli pettymyksiä. On tärkeää, että lapsi kokee olevansa tärkeä, vaikka epäonnistuisi.

– Oli harrastus mikä tahansa, sen ei pitäisi olla lapsen arvon mittari. Lapsen tulisi kokea olevansa arvokas, tärkeä ja rakas riippumatta siitä, miten hyvin hän menestyy harrastuksessaan. Vain harvoista tulee aikuisurheilijoita ja vielä harvemmista ammattiurheilijoita. Liikunnallisen elämäntavan voivat sen sijaan omaksua kaikki, Åström muistuttaa.

Harrastus ei saa olla koko elämä

Åströmilla on omakohtaista kokemusta lasten harrastamisesta. Perheen 14, -11, ja 8-vuotiaat veljekset pelaavat kaikki jalkapalloa. Lajia itsekin aktiivisesti harrastanut Åström iloitsee lastensa liikunnallisuudesta.

– Nuoremmat pojat ovat katsoneet isoveljestään mallia. Vein vanhimman pojan aikoinaan paikallisen seuran jalkapallokouluun. Jalkapallokipinän syttymiseen meni tovi, mutta sen jälkeen laji vei mennessään. Vanhempi voi ohjailla lapsensa lajivalintaa, mutta innostuksen on tultava itsestä – siihen voi loppujen lopuksi vaikuttaa varsin vähän, hän sanoo.

Åströmin kokemuksen mukaan vanhemmat ovat hienosti tukena lapsilleen ja panostavat näiden harrastuksiin. Toki kenttien laidalle mahtuu monenlaisia vanhempia, ja joskus kaikilla on huono päivä. Se ei saisi kuitenkaan näkyä lapsille harrastushetkessä.

– Kyllä siellä edelleen välillä näkee, tai erityisesti kuulee vanhempia, jotka kokevat tarpeekseen ohjeistaa katsomosta sekä valmentajia että tuomareita. Toisinaan arvostellaan kovaan ääneen jopa vastustajajoukkueen pelaajia.

Åström arvelee epäasiallisen käytöksen johtuvan siitä, että vanhemmilla ja valmentajalla on erilainen käsitys lapsen kyvyistä ja taidoista tai joukkueen valmentamisesta.

– Pitäisi muistaa, että peli on lapsille ja monesti myös heidän valmentajilleen vain harrastus.

Roolit selviksi

Åströmin perheessä lapset huolehtivat tunnollisesti myös läksyistä.

– Futis on vain harrastus ja vaikka siitä tulisi joskus ammatti, niin sekin loppuu ennen pitkää. Sportti on hyvä elämäntapa, jonka toivon omien lasteni omaksuvan myös oman esimerkkini kautta. Opiskelu ja hyvän koulutuksen hankkiminen on yhtä tärkeää. Meillä harjoituksiin menosta tingitään, jos läksyt uhkaavat jäädä niiden takia tekemättä. Myös joukkueen valmentajat ymmärtävät tämän ja kannustavat poikia asettamaan koulun etusijalle.

Åström kuskaa poikiaan ahkerasti harjoituksiin ja on monesti mukana peleissä. Vanhimman poikansa joukkueessa hän toimii myös huoltajana.

– Hänen peleissään olen ensisijaisesti huoltaja ja toiseksi isä. Poika on jo sen verran iso, että hän haluaa tulla kohdelluksi peleissä kuin kuka tahansa joukkueen jäsen. Isä-poika-jutut ja tarkemmat pelianalyysit jätetään kotiin, hän naurahtaa.

OP sosiaalisessa mediassa