Lapselle lukeminen on pääomaa

Salla Salovaara
Salla Salovaara

op.media tuottaja

Kello raksuttaa kahdeksaa ja iltapalapöydästä kuuluu hervoton kiherrys – joka voi hetkenä minä hyvänsä vaihtua kinasteluksi, itkuksi ja huudoksi. Rakkaat lapsenihan ne siinä kiehnäävät eivätkä meinaa millään saada voileipäänsä alas, kunnes totean, että jos nyt ei meno rauhoitu niin ei ehditä lukemaan kirjaa yhtään.

Salla Salovaara
Salla Salovaara

op.media tuottaja

Tyttäreni eivät ole mitään kovan luokan lukutoukkia eikä kumpainenkaan ole juuri koskaan viihtynyt sylissä lukemassa kuvakirjoja, vaikka yrittänyt olenkin. Iltasatuihin ja sittemmin lasten romaanien lukemiseen olen heidät sen sijaan saanut koukutettua niin hyvin, että uhkaus illan lukuhetken menetyksellä tepsii lähes aina.

Lukeminen aloitettiin kummankin kohdalla äitiyspakkauksesta saadulla ”napostelukirjalla” – siis sillä, jota lähinnä lutkutetaan kulmista viltillä köllötellessä ja josta sitten satunnaisesti myös luetaan loru taikka kaksi. Ihan pieni lapsikin löysi loruista selvän suosikkinsa: oliko se sitten aukeaman omaan värisilmään sattuvat kuviot vai juuri kyseisen lorun rytmi ja kutkuttavat loppusoinnut?

Pikku hiljaa siirryimme kuvakirjoihin, joista sekä lasta että lukijaa miellyttivät eniten ikivihreät Teemu menee ulos ja Sanna päiväkodissa. Olen monen muuden tavoin lukenut kyseiset teokset arviolta 300 kertaa. Mikä voisikaan olla 2-vuotiaan mielestä hauskempaa kuin Teemu hulluttelemassa lapaset jaloissa tai Sanna pomppimassa tyynyillä? Jotain oleellista on Gunilla Wolde onnistunut kirjoissaan taaperon maailmasta tavoittamaan ja lukukokemus yhdistää jo useampaa sukupolvea.

Itse aloin toden teolla nauttia lapsille lukemisesta kun pääsimme ahmimaan oikeita romaaneja, kuten Kolmea iloista rosvoa, Melukylän lapsia, Fedja-setää, kissaa ja koiraa sekä iki-ihanaa Onnelia ja Annelia. Myönnän, että luen lähinnä kirjoja, jotka olen itsekin aikoinani lukenut ja joiden koen tukevan sitä elämänkatsomusta, jota haluan omille lapsilleni jakaa.

Omat havaintoni saavat tukea tieteellisestä tutkimuksesta. Lasten ja nuorten kirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan kielen ja puheen kehityksen kannalta olisi tärkeä aloittaa ääneen lukeminen mahdollisimman varhain. Vaikka puhutun arkikielen kuuleminen on tärkeää, kirjojen värikkäät ilmaisut ja sanailoittelu ruokkivat toisella tavalla.

Sen lisäksi, että lapsen sanavarasto kasvaa, hän alkaa hahmottaa maailmanhistoriaa ja erilaisia yhteiskuntia. Yritäpä lukea yli sata vuotta sitten kirjoitettua F.H.Burnettin Pikku prinsessaa ilman, että joudut vastaamaan kysymyksiin imperialismista ja luokka-ajattelusta! Lukemiseni keskeytetään tämän tästä myös vähän (mutta vain vähän) helpommin vastattavilla kysymyksillä, kuten mikä on hiilihanko, muhvi tai nelivaljakko? Lasten kiinnostus on loppumatonta ja samalla kun yritän selittää digiaikaan syntyneille lapsille sulkakynällä kirjoittamisen haasteita, tulen toivottavasti selittäneeksi jotain muutakin tästä maailmasta.

Aion yrittää pitää kiinni illan lukuhetkestä niin kauan kuin lapset vain haluavat ääntäni kuulla. Maallista mammonaa minulta tuskin rutkasti jää, mutta tämä on minun perintöni lapsilleni: kirjoja lukemalla toivoakseni juurrutan heihin intohimon ja rakkauden kirjallisuuteen ja idätän pienestä pitäen kykyä kuvitella tapahtumia, eläytyä toisen ihmisen asemaan ja hahmottaa, että ihmisillä on monia erilaisia kohtaloita.

Lukeminen avaa maailmoja siinä missä matka Mongoliaan, mutta kirjallisuuden kuluttaminen ei ainakaan Suomessa maksa mitään. Se hupi on kaikkien ulottuvilla. Sijoituksena henkiseen pääomaan lapselle lukeminen on vertaansa vailla ja samalla tulee kartuttaneeksi toistakin pottia: vanhemman jakamaton aika ilman käteen kasvanutta kännykkää on useimpien lasten mielestä ihaninta mitä on.

Kansainvälistä lastenkirjapäivää vietetään tänään kirjailija Hans Christian Andersenin syntymäpäivänä 2. huhtikuuta. Tavoitteena on nostaa esiin lastenkirjoja eri puolilta maailmaa ja innostaa lapsia lukemaan.

OP sosiaalisessa mediassa