Kesäkunto ja miehen ulkonäköpaineet - onko pullukalla asiaa uimarannalle?

Olen koko elämäni ollut lihava. Elämästäni lähes 30 vuotta on kulunut kiloista murehtimiseen. Aloitin maanisen painon ja peilikuvan kyttäämisen jo ala-asteella. Vaikka olen aina ollut kova urheilemaan ja tietyissä lajeissa jopa etäisesti lahjakas, olen aina ollut huolissani painostani.

Massa ei ole kuitenkaan koskaan tarkoittanut sitä, että olisin hidas, kömpelö tai muuten vain onneton liikkuja. Pikemminkin päinvastoin. Massasta on monessa lajissa hyötyä, vaikka se on ollut melkoinen taakkakin.

Näin kesän kynnyksellä minua aletaan hiljalleen muistuttelemaan kesäkuntoon pääsemisestä. Erityisesti terveyteen ja hyvinvointiin keskittyneet julkaisut antavat toiveikkaan olon siitä, kuinka vielä on mahdollista saattaa itsensä bikinikuosiin. Toisaalla crossfittaajat julistavat olevansa sellaisessa jatkuvasti. Voi miten mukavaa.

Itse en ole koskaan elämässäni ollut kesäkunnossa. Tai ainakaan minusta ei ole tuntunut sellaiselta. Muistan kuinka 2000-luvun alussa pudotin painoani 35 kiloa. Vaaka näytti tuolloin 87 kiloa. Se on pienin lukema jonka olen aikuisiälläni painanut. Siihen pääseminen vaati vajaan vuoden mittaisen laihdutuskuurin, johon kuului tiukan ruokavaloin lisäksi riittävä määrä urheilua.

Nykyään painoa on jälleen noin 110 kiloa. Alle 90 kilon painosta ollaan siis melkoisen kaukana. Painon pitäminen 90 kilon tuntumassa onnistui useamman vuoden ajan, mutta lopulta tapahtui repsahdus. Ja hetkeä myöhemmin oli taas aika laihduttaa.

Kaikkea on kokeiltu

Olen kokeillut painonvartijoita, karppaamista, Välimeren dieettiä, gluteenitonta, viljatonta, kasvisdieettiä, VVH:tä, äijädieettiä, karkkilakkoja ja kaikkea mahdollista mitä eteeni on tullut. Vajaa vuosi sitten kyllästyin jatkuvaan syömisten ja painon seuraamiseen. Tarkkaa massaani en tällä hetkellä edes tiedä, mutta se lienee reippaan kymmenesosatonnin verran.

Omien kokemusteni mukaan dieetillä olemista ei ole mitään käytännön hyötyä. Gluteiinia kuitenkin pyrin välttämään, sillä viljat saavat pakin murisemaan. Mitenkään ehdoton en kuitenkaan jaksa olla. Syön viljatuotteita jos sellaisia sattuu osumaan eteen eikä valinnanvaraa ole. Tai silloin kun eteen lämätään vastustamaton kakku tai pulla. Tai pizza, lihapiirakka tai vaikka leivitetty pihvi.

Painoista rutiseminen kuuluu omalla ja vanhempieni sukupolvilla lähinnä naisille. En muista, että vanhempieni ikäiset miehet olisivat koskaan valitelleet painostaan. Siihen aikaan se vain ei ollut tapana. Vaikka kaljamahaisia isukkeja oli maa täynnä, ei kesäkunnosta puhunut kukaan. Nykyään miehenkin on hyväksyttävää puhua omista ulkonäköpaineistaan.

Naisten kuulee usein vertailevan itseään muihin. Miehet tekevät täsmälleen samaa, mutta siitä ei vain kehtaa sanoa muille. Koen ajoittain alemmuuskompleksia, kun kävelen läskimahani kanssa rannalla ja vierestäni hölkkää upealla kropalla varustettu miesjumala, joka kerää rannan jokaisen naisen katseen.

"Oikotietä onneen ei ole"

Miksi treenattu mieskroppa aiheuttaa päässäni ärsytysreaktion? Ihan vain siksi, että tajuan sen olevan mahdollista myös itselleni. Hyvä kunto ja viimeiseen hiottu vartalo kun on kenen tahansa terveen yksilön saavutettavissa. Kuten crossfitiä harrastava naispuoleinen ystäväni tokaisi: ”Oikotietä onneen ei ole”. Voi kuinka raivostuttava lause. Miksi timanttista kroppaa ei voisi saada pillereillä?

Seuraan ihaillen naispuolisia ihmisiä, jotka ovat sinut omien kilojensa kanssa. He kantavat itsensä ja ”kurvinsa” kunnialla. Toisaalta ihailen samaan aikaan myös hoikkia naisia jotka tekevät samoin. Kun kantaa ja hyväksyy itsensä, se on viehättävää.

Rehevämmillä naisilla elämä on tietyllä tapaa helpompaa kuin mätisäkki-miehillä. En ole eläissäni kuullut naisten tokaisevan kuinka on niin kivaa kun miehessä on ”jotain mistä ottaa kiinni”. Kovin moni nainen tuskin arvostaa housujen vyötärön päällä lepäävää löysää pussukkaa.

Laihuuden ihannoinnin rinnalle on noussut myös runsauden ihannointi. Ihmisten kehotetaan olevan sellaisia kuin ovat ja kantamaan kilonsa ylpeydellä. Tämä on hienoa, mutta voiko lihavuuden ihannointi koskaan saavuttaa samanlaista suosiota kuin laihuuden? Tuskin. Eikä pidäkään.

Lihavuuden ja ylipainon on todettu aiheuttavan sairauksia ja terveysongelmia. Suomen aikuisväestöstä yli puolet on ylipainoisia. Se on paljon. Itse kuulun tuohon joukkoon, joten minun on turvallista kauhistella asiaa. Kuulun painoideksini mukaan riskiryhmään.

Jo leikki-ikäiset ovat ylipainoisia

Erityisen huolettavaa on se, että leikki-ikäisistä pojista ylipainoisia on 10% ja tytöistä 15%. Rajut lukemat, sillä leikki-iässä noussut paino ennakoi lihavaa aikuisuutta. Eikä se suoraan sanoen ole mikään nautinto. En nauti lihavuudesta ja väitän, että kukaan muukaan lihava ei niin tee. Olen vakuuttunut siitä, että jokainen pullea ihminen haluaisi olla laiha tai ainakin laihempi.

Olen myös vakuuttunut, että kannan jonkin sortin lihavuusgeeniä ja alttiutta painonnousulle. Olen katsellut vierestä tuttavien ja lähipiirin painonkehitystä suhteessa ruokavalioon. Osa ihmisistä saa huoletta järsiä suklaata, herkkuja, ruokaa ja juomaa vailla huolta ja vaikutusta painoon. Itselläni pelkkä munkin näkeminen saa läskin jämähtämään kylkiin. Tai ehkä minä vain syön pullan aina kun näen sellaisen.

Mitä tulisi tehdä tilanteessa, jossa laihduttaminen ei innosta ja paino on liian korkealla? En enää jaksaisi rasittaa elämääni jatkuvalla kyttäämisellä. Vastaus on elämänmuutos. Se on sana jota tällä hetkellä vihaan enemmän kuin laihdutuskuuria. Elämänmuutoksen tekeminen on työläämpää kuin yksikään dieetti. Elämä ei muutu muuttamalla. Sitäkin olen kokeillut.

Ehkä ratkaisu on itsensä hyväksyminen. Toisaalta olen kokeillut sitäkin. Entä jos ratkaisu olisi armollisuus? Jos elämässä on muutamia osa-alueita hyvällä hoidolla, osa voi olla hieman huonommalla tolalla. Viime aikoina olen pyrkinyt lisäämään liikuntaa ja syömään jotenkuten järkevästi. Jos järkevä syöminen ei onnistu ja liikunta jää välistä, olen itselleni armollinen. Jokaisella osa-alueella elämässä ei vaan jaksa suorittaa. Välillä on vain mukavampaa katsella Netflixiä kuin hikoilla lenkkipolulla.

Tuoreimmat
Brändää itsesi ja yrityksesi ‒ se siivittää kohti tavoitteita
Henri Alén, Mikko Kuitunen ja Maria Sillanpää kertovat, miten ja miksi yrittäjän pitää rakentaa brändiään.
Suuryritykset ennustivat Suomen talouden kasvun – mitä seuraavaksi?
Euroopan komissio ennustaa Suomelle muun euroalueen keskiarvoa nopeampaa talouden kasvua. Ennusteen mukaan Suomi yltää tänä vuonna 3,3 prosentin ja ensi vuonna 2,7 prosentin kasvuun. Muun...
Masennus vai uupumus, tunnistatko eron?
Pohjola Sairaalan työterveyslääkärin Leif Lindbergin mukaan puhuminen on tärkeä parannuskeino sekä masennukseen että uupumukseen.
7 vinkkiä parempaan ergonomiaan ‒ Pidä huoli asennosta myös liikkuvassa työssä
Repulla, hyvillä kengillä ja asennon vaihtelulla voit pitää kroppasi kunnossa myös työpaikan ulkopuolella.

OP sosiaalisessa mediassa