Työmatkalla, eli matkalla kodista töihin ja takaisin kotiin, sattuu vuosittain noin 20 000 tapaturmaa. Näistä yli puolet sattuu kuljettaessa jalan, ja tavallisimmin, kun kaadumme. Kulku työmatkalla sekä liikkuminen työtehtävien puolesta tapahtuu yleensä aikapainetta vastaan, meidän on oltava johonkin määräaikaan mennessä perillä. Työmatka eroaa tässä mielessä vapaa-ajalla tehtävästä liikkumisesta. Olemme työmatkalla keskimäärin 50 minuuttia päivässä.

Käytettyyn aikaan suhteutettuna tapaturman vaara on 2,5 kertainen verrattuna työtapaturmaan keskimäärin. Monilla toimialoilla työmatka- ja työtehtäviin kuuluva liikkuminen on tapaturma-alttein vaihe työpäivässä. Pidin kollegani päätöksestä niin paljon, että päätin kopioida sen. Ehdotan samaa myös muille. Mutta mitä päätän, kun päätän etten kaadu?

Joidenkin arvioiden mukaan, kun sattuu 10 000 kaatumisvahinkoa, näistä seuraa 150 sairaanhoitoa vaativaa käyntiä ja 4-12 pysyvään vammaan johtavaa vahingoittumista. Todennäköisyys on tässä puolellamme, kaatumisvahingoissa selviämme useimmissa tapauksissa säikähdyksellä, pienillä mustelmilla, lievillä venähdyksillä ja vaatteiden likaantumisella. Silti tämäkin todennäköisyys puhuu sen puolesta, että kannattaa pysyä pystyssä. Lottokansalle tämä on selvä asia ja muillekin, jotka eivät lottoarvontaan usko, asia avautuu helposti. Sairaanhoitoa vaativa, eli suhteellisen vakava vahingoittuminen kaatuessa on harmillisesti 200 000 kertaa todennäköisempää kuin päävoitto lotossa.

Ihminen oppii huonosti tai ei lainkaan kaatumaan. Itselleni ajatuskin tarkoituksellisesta kaatumisesta kovalle pinnalle on vieras. Jalkapallomaalivahti, judon tai painin harrastaja oppii auttavasti kaatumaan siten, että päävamman riski vähenee, mutta heidänkin taitonsa turvalliseen alastuloon liukastumisessa on huteralla pohjalla. Ihmisen reaktioaika äkilliseen tapahtumaan on 0,5-1,2 sekuntia, mikä on aivan liian hidas turvallisen kaatumisen vaatiman liikesarjan hahmottamiseen. Kun kissa päätyy reaktiokykynsä ansiosta turvallisesti jaloilleen, ihmisen nopeista reflekseistä tasapainon mentyä on monesti vain haittaa. Nuorilla ihmisillä hankalat ranne- tai peukalovammat ovat tavallisempia kuin vanhemmilla. Nopeiden reaktioiden turvin nuoret ehtivät ottaa kaatumisen kädellä vastaan tai liukuvassa kaatumisessa esimerkiksi laskettelurinteessä he ehtivät lyödä peukalonsa kovaan lumeen. Molemmissa tapauksissa lopputulos on usein huonompi kuin kaatuminen kyljen varaan.

Pysyäksemme pystyssä tarvitsemme lihasvoimaa, hyvän tasapainoaistin ja riittävän määrän liikkumiseen suunnattua huomiokykyä. Neljäs elementti tässä on varautuminen olosuhteisiin, esimerkiksi kaikkein liukkaimmilla keleillä vain nastapohjaiset kengät pitävät riittävän hyvin.

Olen iältäni 53, lihasteni luontainen vahvistuminen on päättynyt jo noin 20 vuotta sitten, olen lihasvoiman ylläpitovaiheessa. Tasapainon säilyminen vaatii suhteellisen hyviä jalka- ja keskivartalolihaksia. Erityisen tärkeää tämä on yli 65-vuotiaille, mutta lihasvoimaa ei luoda hetkessä, eikä takamatkaa pidä antaa liikaa. Teen kuntosaliharjoittelua 1-2 kertaa viikossa ja vähintään saman määrän jumppaa kotona. Yksinkertainen ja hyvä keino harjoittaa tasapainoa on yhdellä jalalla seisominen. Kun noin minuutin seisonta sujuu vaivatta, tasapainomme on hyvä. Päätökseni siitä, etten kaadu, tarkoittaa muun muassa hampaiden pesua yhdellä jalalla seisten. Jos tasapainoaisti tai lihasvoima on jo heikentynyt, yhdellä jalalla seisonta - harjoitukset on tehtävä käsituen kanssa.

Työterveyslaitoksen vanhempi asiantuntija Eero Korhonen kuvasi huomiokyvyn merkitystä turvallisuudelle pilkkiesimerkillä. Pilkkikisan aloituksessa kilpailijat kirmaavat jäälle saadakseen parhaat pyyntipaikat, mutta eivät liukastu. Tietoisuus mahdollisesta liukkaudesta ja sen huomiointi joka askeleella on riittävä keino pysyä pystyssä.

Tapaturmakuvaukset tukevat tätä ajatusmallia. Niiden mukaan liukastumis- tai kompastumisvahinko sattuu usein, kun olemme siirtymävaiheessa. Liukastumme, kun nousemme autosta jäiselle parkkipaikalle, tai kompuroimme portaissa, kun laskeutuessa katsomme samalla kännykkään tulleen sähköpostin. Ihminen pystyy kohdistamaan huomionsa vain yhteen asiaan kerrallaan. Ongelmia syntyy, kun huomio on muualla kuin siinä, mitä teemme. Intensiivinen ympäristön tarkkailu pitkäkestoisessa suorituksessa on raskasta ja ainakin itselleni keskittyminen yli 15 minuutin ajan ei yleensä onnistu. Pilkkilähdön intensiivisyys ei luultavasti ole tarpeen turvallisessa työmatkakävelyssä. Kun päätän, etten kaadu, rajaan pois ulkoisia häiriötekijöitä. Kun kävelen, pyrin siihen, että en tee muuta. Useimmiten tämä muu on puhelimen käyttöä.

Aikapaine on ainakin itselleni vaikein hallittavissa oleva asia. Olen vanhemmiten oppinut olemaan paikalla sovittuna ajankohtana. Aina tämä ei onnistu ja joskus olen myöhässä itsestäni riippumattomista syistä. Tämä ajankohta vuodesta on se, jolloin liukkaat kelit alkavat. Yöpakkaset jäädyttävät maan ohueen kuuraan ja asfaltin mustaan jäähän. Varsinkin aamun hämärässä asfaltin liukkautta voi olla vaikea havaita. Jätän aikapaineen työmatkalla ja keskityn siihen mitä olen tekemässä. Vaikka raitiovaunu tai bussi on jo lähdössä, päätän, että jätän kiirehtimisen ja viimeiset juoksuaskeleet pois. Katsotaan, saanko pidettyä pääni

Tutustu työntekijöiden työtapaturmavakuutukseen‍ tai yrittäjän tapaturmavakuutukseen‍ ja pyydä tarjous‍!