Amerikkalainen vapaus – onko se vapautta johonkin vai jostakin?

Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss
Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss

Kirsi-Marja on pitkän linjan toimittaja, joka asuu perheensä kanssa Arizonassa Yhdysvalloissa.

Tunnen sen joka kerta. Automme kiitää valtatie kymppiä pitkin Arizonasta kohti Kaliforniaa eikä auton ikkunasta näy muuta kuin tilaa ja avaruutta.

Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss
Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss

Kirsi-Marja on pitkän linjan toimittaja, joka asuu perheensä kanssa Arizonassa Yhdysvalloissa.

Tuolla häämöttää tuttu vuorijono, jota jatkuu tunnista toiseen vielä Arizonan ja Kalifornian rajan ylitettyämmekin Quartziten mitättömän pikkukaupunkin kohdalla. Erämaan tuuli on heittänyt kuivuneen piikkipensaan keskelle maantietä. Missään ei näy sieluakaan.

Automatkan varrella katselen usein siellä täällä erämaan keskelle eksyneitä pikkukyliä. Hyvin vaatimaton talo siellä, toinen täällä. Pihoilla seisoo hylättyjä autoja.

”Miksi josku haluaa asua täällä?” ihmettelen miehelleni.

”Mitä?” hän herää ajatuksistaan.

Tyttäret, toinen on 17-vuotias ja toinen 21-vuotias, istuvat takapenkillä kuulokkeet korvilla älypuhelinta ja tablettia tuijottaen. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa maisemien katselu, sillä heidän näkökulmastaan tätä samaa, puuduttavaa reittiä on sahattu toistakymmentä vuotta isovanhempien luo ja takaisin.

Miehelläni on selitys valmiina. Hänen mukaansa erämaan asuinpaikakseen valinneet uskovat olevansa vapaita, koska he elävät kaukana järjestäytyneestä yhteiskunnasta – kaupungeista, esikaupungeista ja pikkukaupungeista. Täällä mikään instanssi ei säätele sitä, millaisen talon he saavat rakentaa. Kukaan ei myöskään uhkaa kiinteistöveron korotuksella, jotta kunta voi kattaa julkisen koulun kasvavia menoja, niin kuin meillä tapahtuu.

”Ahaa, he tuntevat siis olevansa vapaita”, ajattelen. ”Mutta missä on heidän lähin lääkärinsä? Entä lasten koulut?”

Niin kuin mieheni sanoo, he varmasti tuntevat olevansa vapaita äärettomän erämaa taivaan alla. Vapaita. Mutta mistä?

Amerikkalaisesta vapauden käsitteestä on moneen – se on poliittinen slogani, jota toistellaan usein mediassa esivaalien ja presidentin vaalien alla. Siihen vedotaan myös, kun kansalaiset osoittavat mieltä naisten tasa-arvon tai opettajien lakkoilun puolesta. Vapaudella ajetaan mitä moninaisimpia poliittisia agendoja poliitikkojen toimesta. On aseenkannon vapautta ja kansalaisten verovapautta sekä vapautta valita jälkikasvun koulu.

Mutta miten konsepti toimii täällä asuvan keskiluokkaisen ihmisen arjessa? Onko amerikkalainen vapaus valinnan vapautta jostakin (esimerkiksi verrattuna eurooppalaiseen yhteiskuntaan) vai on se amerikkalaisen janoamaa ideaalia yksilön vapautta johonkin?

Amerikka on aina ollut mahdollisuuksien maa ja juuri tämä yhteiskunnan vapaus on antanut mahdollisuuden ihmisten toteuttaa itseään ja lisännyt heidän uskoaan siihen, että he voivat itse luoda omannäköisensä elämän.

Tämä eetos on tehnyt ja tekee edelleen amerikkalaisesta yhteiskunnasta niin houkuttelevan siirtolaisten silmissä. Mantereen ensimmäiset tulijat 1600-luvulla olivat alunperin eurooppalaisia, jotka pakenivat Uudelle mantereelle poliittista tai uskonnollista vainoa, jota he kokivat vanhalla mantereella. Useat olivat lisäksi seikkailijoita, jotka uskoivat luovansa paremman ja vauraamman elämän jossain muualla kuin vanhoilla kotiseuduilla.

Kun he saapuivat, jokainen oli oman onnensa seppä, koska täällä ei ollut valmiita yhteisöjä tai struktuureja, joihin nojautua. Yksilön kykyihin pohjautuvan perinteen halutaan jatkuvan edelleen. Tämä perinne voi osaltaan selittää sen, miksi maahan syntyy jatkuvasti erilaisia energiapesiä, jotka tuottavat uusia keksintöjä ja joiden vaikutus säteilee ympäri maailman.

Entä kolikon toinen puoli, se vapaus jostakin? Useasti se liitetään kansalaisen haluun päättää omista asioistaan ja valtion minimaalista puuttumista niihin.

Tästä esimerkkejä:

Kun yhtenäistä terveydenhuollon sairausturvaa ei ole, me ja monet tuntemani tavalliset keskiluokkaiset ihmiset käyttävät tavattoman paljon aikaa esimerkiksi ”käymällä kauppaa” eri sairausvakuutuksilla. Perheemme kohdalla on pohdittava sitä, korvaako sairausvakuutus vanhimman tyttären lapsuustyypin diabeteksen insuliinin, pumpun ja sensorit, joiden varassa hän pystyy elämään normaalia elämää. Kun joitain vuosia sitten vaihdoimme sairausvakuutusta ja olimme jo lähellä 50-vuoden ikää, vakuutusyhtiö vaati meiltä lääkärintodistuksen. Siitä selviäisi, ettei meillä ollut mitään kroonisia sairauksia, kuten syöpää tai sydäntauteja. Jos tällaista olisi ilmennyt, he olisivat kieltäytyneet vakuuttamasta meitä.

Mitä tapahtuu niille ihmisille, joilla on jokin krooninen sairaus? Kuten arvaatte, heidän elämässään on valtavasti stressiä, sillä he joutuvat pohtimaan perheensä talouden pystyssä pysymisen edellytyksiä sairauden ohessa.

Tunteeko ihminen siis itsensä vapaaksi, kun yhteiskunta ei tarjoa tällaisia elämää ja perheitä ylläpitäviä peruspalveluja?

Haastattelemani arizonalainen opettaja joutui pyytämään oppilaiden vanhemmilta vessapaperia, kun koululla ei ollut varoja hankkia sitä. Miltä tästä opettajasta tuntuu työpäivän aikana? Onko hän vapaa vain tunteeko hän olevansa jonkinlaisessa pakkotilanteessa, jossa opettamisen ohella hänen pitää huolehtia myös vessapaperin hankkimisesta? Puhumattakaan siitä, että Arizonassa, jossa kunnallisten koulujen opettajilla on 47. huonoin palkka Yhdysvalloissa, monet joutuvat tekemään toista työtä esimerkiksi Starbucksissa voidakseen elättää perheensä.

Kykeneekö opettaja tällaisessa tilanteessa suunnittelemaan edes eläkkeelle jäämistä omien unelmien toteuttamisesta nyt puhumattakaan?

Monet vanhemman polven poliitikot sanovat edelleen, että Amerikka on maailman paras maa ”koska me olemme vapaita.”

Mielestäni asia riippuu valtavasti siitä, miltä kantilta Amerikan yhteiskuntaa ja sen perusytimissä vaikuttavaa vapauden aatetta katsoo.

Kysymykseen ei kertakaikkiaan ole yksinkertaista vastausta.

Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss on suomalainen toimittaja, joka asuu perheensä kanssa Yhdysvalloissa. Hänen bloginsa käsittelee USA:n ja Suomen välisiä eroja taloudessa ja elämässä yleensä.

OP sosiaalisessa mediassa