Entisessä elämässäni olisin käskenyt Arska-koiraa sulkemaan suunsa ja jatkamaan uniaan, mutta nyt en tee niin, sillä olemme keskellä pimeää saksalaista metsää, syrjäiselle parkkipaikalle pysäköidyssä pakettiautossa. Uudessa kodissamme.

Tämä on nähtävästi yksi niistä öistä, kun Arska tekee töitään. Arska on nimittäin suurta vahtikoirien sukua.

Irlanninterrieri on vanha irlantilainen rotu, jota on totuttu näkemään vihreän saaren kotipihoissa kertomassa pihaan saapuvista vieraista. Ehkä vähän kuin suomenpystykorva aikanaan meillä.

Ja nyt meidän pihaamme on saapunut vieras. Vahti on hereillä.

Kun raotan sivuikkunamme peittävää verhoa, näen viereemme parkkeeratun auton. Katson puhelintani - kello on kolme yöllä. Miksi ja kuka on liikkeellä tähän aikaan? Keskellä saksalaista, syrjäistä metsää!

Nämä ovat kai juuri niitä hetkiä, joista meitä oltiin varoiteltu niin monta kertaa. Kun pari kuukautta sitten paljastimme mieheni kanssa suunnitelmamme pakettiautoon muuttamisesta, moni ihasteli, mutta lähestulkoon yhtä moni varoitteli.

Kerrottiin kaasusta, jolla matkailuautossa eläjiä tainnutetaan, kauhisteltiin liikennettä Latviassa, varoiteltiin ryöstöistä ja epäilyttävistä kulkijoista. Niistä, jotka liikkuvat varmaankin juuri pimeissä saksalaisissa metsissä.

Oma ajatusmaailmani on kuitenkin toiminut aina toisin. Jos olisin pelännyt ja epäillyt liikaa, monta asiaa olisi jäänyt tekemättä.

Tuskin olisin lähtenyt ensimmäiselle interrailille ystäväni kanssa itäiseen Eurooppaan. Tuskin matkustanut Bangladeshin, Laosin tai Etiopian syrjäseuduille toimittajana. Tuskin olisin raportoinut Ukrainan sodasta. Tuskin toivottanut “Hyvää iltaa Kymmenen uutisista” sadoille tuhansille katsojille suorassa lähetyksessä.

Tuskin asuisin nyt pakettiautossa vakituisen työpaikan, kodin ja suuren osan tavaroistani taakse jättäneenä.

Toki minua on myös jännittänyt ja pelottanut.

Ensimmäisistä suorista lähetyksistä en muista mitään. Ukrainan sodan ääniin en tottunut koskaan. Bangkokissa pelkäsin minuun tarttunutta superbakteeria ja Krimin niemimaalle ylitin rajan salaa hengitystäni pidätellen ja venäläissotilaita vältellen.

Ja nyt pidätän hengitystä saksalaisessa metsässä ja mietin, onko uusi elämäntapani todella kaiken tämän pelon arvoista?

Uskon, että on.

Olen aina pyrkinyt elämään niin, että siinä kuuluisassa kiikkustuolissa olisi jotain muisteltavaa ja siksi olen nytkin keskellä saksalaismetsää.

Elämä Helsingissä alkoi toistaa liiaksi samoja kaavoja ja kaipuu maailman tuuliin kasvoi lopulta niin suureksi, että viime kesänä tein päätöksen. Reissuun oli lähdettävä, heittäydyttävä tuntemattomaan ja otettava se riski, että joskus saattaa myös pelottaa eikä aina voi ennalta arvata, mitä seikkailu silmien eteen heittää.

Mutta eipähän ainakaan jää elämä elämättä!

Elämällä on nimittäin sellainen harmillinen piirre, että se on lopulta kauhean lyhyt. Siksi suunnitelmiaan - eikä varsinkaan unelmiaan - kannata lykätä liian kauaksi tulevaisuuteen.

Arska on rauhoittunut. Viereemme hiipinyt auto on etsinyt itselleen parkkipaikan, ja nyt erotan, että sekin on pakettiauto. Ikkunasta näkyy selvästi, että sisällä kokataan - kattilaan kaadetaan pastaa!

Ehkä naapurimme ovatkin meidän kaltaisiamme vapaudenkaipuisia, oravanpyörän taakse jättäneitä kulkureita.

Sellaisia ihmisiä, jotka voivat keittää pastaa vaikka keskellä yötä saksalaisessa metsässä ja vasta seuraavana päivänä päättää, minne pakettiauto ja elämä vievät seuraavaksi.

Aino Huilaja

Kirjoittaja on entinen uutisankkuri ja toimittaja, joka kiertää miehensä Jerry Ylkäsen kanssa pakettiautolla Euroopassa ja sen ulkopuolella. Heidän pakuseikkailujaan voi seurata Van Elämää -podcastissa.‍ Huilajan ja Ylkäsen matkantekoa turvaa Pohjola Vakuutus. ‍Kaiken voi korvata. Paitsi elämän.

​