Reissu-isä kaipaa kotiin: ”Puhumme puhelimessa koko ajan, mutta ei se korvaa läsnäoloa”

Perhearki on haastavaa, kun isällä on työmatkaa 2100 kilometriä. Kahden maan välinen vanhemmuus vaatii joustoa ja kärsivällisyyttä.

Seitsemän viikkoa poissa kotoa on melkoinen rupeama. Se tarkoittaa seitsemää viikkoa poikamiesboksielämää: yksin syötyjä aterioita, yksin pyykättyjä pyykkejä, hiljaisia iltoja tyhjissä neliöissä ja tosi paljon töitä.

Samaan aikaan toisaalla eletään ihan tavallisia perhepäiviä: istutaan yhteisen pöydän ääreen, nahistellaan ja nauretaan, potkitaan jalkapalloa ja sanotaan hyvät yöt.

Ari-Pekka Leppäsen, 45, ajatukset ovat haastattelupäivänä jo tukevasti Suomessa, vaikka vielä pitää jaksaa yhden yön yli arkea Itävallassa. Hän on seuraavana päivänä pääsemässä kotiin Rovaniemelle. Siellä odottavat 7-vuotias kuopus, 10-vuotias keskimmäinen ja 12-vuotiaat esikoiskaksoset sekä vaimo. Kotireissu ei totisesti koita yhtään liian aikaisin. Yleensä mies pääsee perheen luo pitkäksi viikonlopuksi noin 3-4 viikon välein, mutta nyt työrupeama on venynyt seitsemän pitkän viikon mittaiseksi. Se tuntuu todella.

Leppänen työskentelee Wienissä fyysikkona CTBTO:lla. Se on organisaatio, joka valvoo kattavaa ydinkoekieltosopimusta. Mittausasemia on ympäri maapalloa ja Leppäsen tehtävänä on analysoida radionuklidi-mittausasemilta tulevaa dataa. Analyyseistä luodaan raportit, jotka lähtevät sopimuksen jäsenvaltioiden kansallisille tietokeskuksille. Tämänhetkinen pesti Wienissä on kestänyt 2,5 vuotta ja jatkuu ensi toukokuulle.

– Ei tämä tietenkään ole paras mahdollinen ratkaisu perheen kannalta. Vaikka puhummekin puhelimessa koko ajan, ei se korvaa läsnäoloani mitenkään, Leppänen miettii.

Vaikeampaa kuin kuviteltiin

Matkatöistä puhutaan usein romantisoivaan sävyyn. Uusi maa kiehtoo ja vastaantulevista tilanteista on kotimaan kamaralla arkitodellisuutta leppoisampi kuva. Leppänen toteaa suoraan, ettei osannut ennakoida kaikkea. Päätös poikkeuksellisen paljon poissaoloja vaativan tehtävän vastaanotosta tehtiin vaimon kanssa yhdessä, mutta kahden kodin välille venytetty lapsiperhe-elämä on yllättänyt moneen kertaan.

– Arjen karu totuus iski vasta myöhemmin, mies toteaa.

Työpaikka kaukana kotoa tarkoittaa väistämättä monien ihan arkisten lapsiperhetilanteiden menettämistä. Kaikkein tiukimpia Leppäselle ovat ne hetket, kun kotona on menossa jotakin sellaista arkista kivaa, jossa isä on kotona asuessaan ollut tiiviisti mukana, kuten jalkapallo- ja jääkiekkojuttuja. Isän ja lasten yhteinen harrastus tuntuu ihan erilaiselta, kun toiset pelaavat Suomessa ja yksi istuu itsekseen kaukana, väärän kaukalon laidalla.

– Viikonloppuisin täällä on usein vaikea keksiä tekemistä. Olen käynyt jalkapallopelejä ajan kuluksi. Mutta ihan niin kuin vaimonikin sanoo, on tavallaan hullua, että olen katsomassa toisten lasten pelejä, mutta missaan omieni pelit. Katselen siellä kentän reunalla, että missä se oma poika on.

Yhtä pahalta tuntuu vaikkapa silloin, kun lapsi saa koulussa stipendin, eikä isä ole katsomassa. Tai kun nuorimmaisella on ensimmäinen balettinäytös.

– Ne ovat korvaamattomia asioita, jotka menevät minulta ohi.

Merkkihetkien lisäksi isältä jää kokematta myös paljon ihan tavallista, tylsää touhua. Niiden arvon tajuaa parhaiten vasta sitten, kun niihin ei pääsekään osallistumaan. Onneksi on tarjolla sentään monenlaisia yhteydenpitomahdollisuuksia.

– Yleensä sunnuntaiaamuisin saan Whatsappilla videopuheluita. Silloin jaamme ihan arkisia juttuja, miten kullakin on mennyt.

Puhelimitse on mahdollista kurkottaa vähän koulumaailmaankin.

– Teen esimerkiksi nuorimmaisen kanssa välillä puhelimessa lukuläksyjä, jottei vaimoille jäisi ihan koko show yksin pyöritettäväksi. Eihän se ole sama kuin kasvokkain, mutta sentään toiseksi parasta.

Puolison etävanhemmuus rasittaa tietysti myös parisuhdetta. Leppänen tietää, että vaimolle jää kotosalla valtava vastuu arjen pyörittämisestä.

– Välillä olen jopa miettinyt kesken sopimuskauden lopettamista ja palaamista kotiin, mutta vaimo on kannustanut jatkamaan ainakin tämän kauden loppuun. Itse halusin tänne lähteä ja soppani keitin, joten tietyllä tavalla se on nyt vain kestettävä, Leppänen tuumaa.

Yhdessä maailmalla

Välillä perhe on voinut olla pidempiä jaksoja isän kanssa tämän reissutöistä huolimatta. Niistä hetkistä syntyy tärkeitä yhteisiä muistoja. Perhe on ollut mukana Wienin komennuksellakin hyvän tovin. Leppänen muutti uuteen kotimaahansa ensin yksin kolmeksi kuukaudeksi. Sitten vaimo ja lapset muuttivat hänen luokseen vuodeksi vaimon virkavapaalla. Kokemus oli hieno ja avartava koko porukalle. Koko viisikko sai viettää perhearkea kimpassa ja samalla kokea elämää uudessa paikassa.

– Uskoisin, että lastenkin maailmankatsomus ja esimerkiksi käsitys historiasta on ihan erilainen, kuin ennen tätä pestiä. Oli myös hienoa nähdä, miten nopeasti kieli tarttuu tuossa iässä, Leppänen tuumaa.

Koko sakki oppi vuoden aikana myös siitä, miten erilaista arki voi olla. Esimerkiksi lasten koulunkäynti Itävallassa poikkesi paljon tutusta kotimaisesta. Oli oltava joka päivälle eväät ja välitunnit olivat vain muutaman minuutin mittaisia piipahduksia. Wilma-järjestelmää ei ollut, vaan yhteydenpito kulki kodin ja koulun välissä pikkulippusilla. Kulttuurisia törmäyksiä sattui jatkuvasti.

– Kerran tyttäreni oli esimerkiksi menossa koulun kanssa taidenäyttelyyn. Oli tuulinen pakkaspäivä ja hänellä oli yllään toppahousut. Opettaja ei kuitenkaan antanut käyttää niitä, koska se ei sopinut vierailukohteen luonteeseen. Niinpä tyttö paleli päivän kovassa viimassa, kun muut olivat ymmärtäneet pukea lämmintä siistien vaatteidensa alle.

Kun vaimon virkavapaa loppui, tämä palasi Suomeen kolmen lapsen kanssa. 12-vuotias poika jäi isän kanssa vielä vuodeksi Itävaltaan. Viime keväänä muukin perhe palasi heidän luokseen Wieniin neljäksi kuukaudeksi, mutta kesästä asti Leppänen on viettänyt Itävallassa taas aikansa yksin.

– Nyt näyttäisi siltä, että menemme kevääseen asti tällä järjestelyllä. Joitakin lyhyitä lomareissuja voi olla luvassa, ja vaimo pääsee luokseni alkuvuodesta työpaikan tanssiaisiin.

Moni Keski-Euroopassa työskentelevä isä ja äiti reissaa viikonlopuiksi kotiin. Lyhyet lennot mahdollistavat pitkätkin etäisyydet kohtuullisella tavalla. Leppäsen perheen tilanne on kuitenkin erilainen. Jos Helsinkiin vielä lennähtäisikin Wienistä vaivattomasti, on siitä vielä pitkä rupeama kotiin Rovaniemelle. Lentoaikataulut menevät pahasti ristiin miehen työaikojen kanssa. Jokainen Suomessa vietetty viikonloppu vaatii ainakin yhden ylimääräisen vapaapäivän ottamista, eikä se aina onnistu. Yhdessäololle on hankala laittaa hintalappua, mutta realiteetit on syytä tunnustaa.

– Joka viikonlopuksi Suomeen matkustaminen olisi myös taloudellisesti tyhmää. Jos osasyy tällä työskentelyyni on tienata vähän enemmän kuin Suomessa, olisi hullua kuluttaa kaikki ylijäävä lentoihin. Silloinhan voisin hyvin olla koko ajan Suomessakin, miettii Leppänen.

Kotona täyttä arkea

Paljon poissaoleva isä ei kotiin palatessaan ole mikään supersankari ja juhlakalu, vaan ihan tavallinen iskä. Vaikka vähäiset kotipäivät olisi helppo ohjelmoida täyteen, on Leppäselle tärkeää saada olla kotona perheen kanssa kiinni ihan peruselämässä.

– Yritän keskittyä Suomessa tavallisiin asioihin. Käyn esimerkiksi lasten jalkapallo- ja jääkiekkotreeneissä. Tyttäreni tykkää kokkailla, joten hänen kanssaan teemme usein jotakin ruokaa, vaikka lihapullia.

Riitelyyn yhteisiä päiviä ei käytetä.

– Luulen kyllä, että lapset ovat ehkä hiukan vieraskoreita, ettei yhteinen aika menisi nahisteluun. Vaimon kontolle jäävät ne riitatilanteet, mikä ei tietenkään ole mikään toivetilanne. Me aikuiset puhumme tilanteita sitten keskenämme läpi.

Leppänen ei ole työyhteisönsä ainoa reissaava isä. Jääkiekkoharrasteporukasta löytyy toinenkin suomalaisisä, ja muutama muukin reissaa kodin ja työn väliä samalla tavalla. Heidän kanssaan on mahdollista jutella myös reissuvanhemmuuden kipeistä kohdista, joita lähivanhemman voi olla vaikea mitenkään ymmärtää.

– Laitamme välillä yhdessä ruokaa. Se tuo varsinkin helposti hyvin yksinäisiin viikonloppuihin hyvää vaihtelua. Olemme toisillemme vähän vertaistukena.

Seitsemän viikon odotus päättyy haastattelun jälkeisenä päivänä, kun Leppänen lentää Suomeen. Ikävä on jo melkoinen. Pitkän viikonlopun aikana luvassa on ainakin kaivattua jääkiekkoa ja jalkapalloa, sekä lihapullien laittoa tyttären kanssa. Vaimon kanssa on suunnitteilla ravintolapäivällinen kaksin. Perhe on puhunut tulevansa isää kentälle vastaan.

– Ihan ensimmäiseksi halaan kaikki, Leppänen summaa suunnitelman.

OP sosiaalisessa mediassa