"Kinkku", eli Hollannin lämminverinen ratsuhevonen Chica Queen ja Aino Hirvonen treenaavat noin 5-6 päivänä viikossa.

"Jos uhraukset tuntuisivat minusta liian isoilta, olisin väärän lajin parissa"

Kun kello on varttia vaille yhdeksän aamulla, kilparatsastaja Aino Hirvonen, 17, saa äidiltään Pirve Hirvoselta kyydin koululle. Pirve on tehnyt yövuoron klinikkaeläinhoitajana ja pääsee tyttären kuskausten jälkeen hetkeksi lepäämään.

Iltapäivällä, kun Ainon päivä Sotungin urheilulukiossa on ohi, äiti hakee tämän koululta. Pikaisten välipalatouhujen jälkeen kaksikko ajaa puolen tunnin päähän tallille. Heppahommissa vierähtää päivittäin 3-4 tuntia. Näin mennään 5-6 päivää viikosta vuoden ympäri. Kyseessä on elämäntapa, joka paitsi antaa paljon myös vaatii melkoista omistautumista.

– En edes muista aikaa ennen hevosia, Aino nauraa.

– Taisin olla 5-vuotias, kun nousin ensimmäistä kertaa ponin selkään. Äiti halusi ehkä alun perin meille omia poneja minua enemmän, mutta pian siitä tuli yhteinen unelma.

Parhaimmillaan Ainolla on ollut kaksi hevosta hoidettavana ja ratsastettavana, mutta nykyisellään pilttuussa hörähtelee enää "Kinkku", eli Hollannin lämminverinen ratsuhevonen Chica Queen. Kinkun kanssa Aino kisaa kouluratsastuksessa tavoitteellisesti. Tallipäiviin kuuluu joko itsenäistä harjoittelua ulkoareenalla tai hallissa, tai tiivis tunti valmentajan ohjauksessa. Loppuverryttelyn jälkeen Kinkku pääsee suihkun kautta syömään ja kotona Ainolla on sama rutiini edessä. Ainon iltaan kuuluvat tietysti vielä kouluhommat ennen unta.

Urheilulukiossa tunnetaan onneksi kilpaurheilun erityiskysymykset.

– Olen venyttänyt lukion 3,5 vuoden mittaiseksi. Välillä treenit ja kilpailut menevät väkisin koulupäivien päälle, ja silloin sovimme rehtorin kanssa järjestelyistä. Se on sujunut onneksi tosi hyvin.

Luottamus syntyy läheisyydestä

Kilparatsastaja työskentelee elävän olennon kanssa, ja se juuri onkin koko lajin suola myös Ainolle.

– Minua kiehtoo työskentely ison, elävän eläimen kanssa. Luottavainen suhde ratsun ja ratsastajan välillä tuntuu upealta. Minun on vaikea kuvitella, että kilpailuvälineenäni olisi vaikka sählymaila tai nappulakengät. Eläimen kanssa työskentely on niin terapeuttista.

Myös onnistumiset tuovat paljon iloa.

– Niinä hetkinä, kun treeni ei kulje, väsyttää ja vatsalihaksia kiristää eikä mikään toimi, ei tarvita kuin aivan minimaalinen onnistuminen jossakin hankalassa jutussa, ja siitä saa henkisesti valtavasti.

Jotta saumaton yhteistyö ratsukon kesken voisi syntyä, tarvitaan paljon yhteistä aikaa. Tallille on mentävä silloinkin, kun väsyttää tai tympäisee. Suhde hevoseen ei synny etänä.

– Yhteistyön hiominen on aivan erityisen tärkeää juuri nyt, sillä Kinkku on haettu Hollannista vasta tänä kesänä, Aino kertoo.

Koska vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja, Aino joutuu toisinaan karsimaan vapaa-ajan menoistaan.

– En aina pääse esimerkiksi kavereiden synttäreille ja kesällä lähdin yhteisiltä festarireissuilta muita aikaisemmin kotiin, koska aamuseitsemältä odottivat treenit. Yritän kuitenkin raivata yhteisille jutuille tilaa kalenteriin muutaman viikon varoitusajalla. Ja löytyyhän kavereita onneksi myös tallilta. Jos uhraukset tuntuisivat minusta liian isoilta, olisin väärän lajin parissa, Aino toteaa.

Tulevaisuudessa Aino toivoo, että voisi myös työskennellä hevosten parissa.

Mistä löytyisi miljoonaratsu?

Aino kisaa suomenmestaruustasolla ja pyrkii ensi vuodeksi maajoukkuerinkiin. Viime vuonna hän sai kunnian edustaa Suomea junioreiden Pohjoismaiden mestaruuskisoissa Norjassa. Sieltä Aino matkusti suoraan Ranskaan EM-kisoihin. Osallistuminen isoihin kilpailuihin on hienoa, mutta vaatii aina vielä vähän erityisponnistelua tukijoukoilta. Tien päällä kului tällä kertaa yhteensä kuukausi ja hintalappu oli 10 000 euron luokkaa.

– En enää ikinä lähde sellaiselle reissulle. Reissu oli todella raskas. Yhtä hevosen purkamista ja lastaamista traileriin 35 asteen helteessä, Pirve muistelee.

– Mutta samalla matka yhdisti maajoukkueporukkaa tosi paljon. Olimme ensikertalaisina maailmalla, Aino kiittelee.

Kallista harrastusta rahoitetaan yhteisponnistuksella. Kustannuksiin ja harrastuksen tukemiseen osallistuvat niin Ainon Miikka-isä kuin Pirven miesystäväkin. Myös isovanhempien tuella on suuri merkitys. Ainolla on myös yhteistyökumppaneita.

– Saan heidän kauttaan esimerkiksi ratsastustarvikkeita ja alennuksia kalliista hankinnoista. Myös Suomen Ratsastajaliitto auttaa toisinaan kisamaksuissa ja kisavaatteissa. Ilman sponsoriapua en varmasti voisi harrastaa koko lajia, Aino kiittää.

– Mutta kyllä rahanmenosta keskustellaan meillä joka ikinen päivä. Teemme tämän tietysti omasta halustamme, mutta ei rahan riittäminen ole ollenkaan itsestään selvää, Pirve toteaa.

Tulevaisuudessa Aino toivoisi voivansa työskennellä hevosten parissa. Hieman yllättäen hän toivoo, ettei hänellä olisi silloin omaa hevosta laisinkaan. Parasta olisi saada toimia kouluttajana toisten hienoille hevosille.

– Olisi upeaa, jos voisi tienata rahaa ratsastamisella sen sijaan, että maksaa siitä itse. Minusta on kyllä ihanaa omistaa oma hevonen, mutta tiedän, että edistyessäni todella kovatasoiset hevoset ovat niin kalliita, ettei minulla tule olemaan siihen varaa. Se onnistuisi vain, jos jostain ilmestyisi yhtäkkiä ihminen, joka haluaisi ostaa minulle puolen miljoonan euron ratsun, Aino nauraa.

Äiti Pirve Hirvonen osallistuu aktiivisesti tyttärensä harrastukseen.

Mitä maksaa?

  • Kisahevonen Ainon tasolla 25 000 - 50 000 €
  • Tallipaikka ylläpidolla ja valmennuksella 1530 €/kk
  • Traileri hevosen kuljettamiseen käytettynä 5000 €
  • Satula 4600 €, kankisuitset 400 €, kypärä 500 €, saappaat 800 €, treenihousut 170 €, kisahousut 200 €, kisafrakki 400 €
  • Valmentaja ulkomailta 400 €/vkl
  • Kotimaisiin kisoihin osallistuminen 45 € / luokka
  • Kilpailumaksu 150-350 €
  • Vakuutus n. 1200 € / vuosi
  • Eläinlääkärimaksut n. 1000 € / vuosi
  • Päälle tulevat ulkomaan kisojen matkat, kisamaksut, majoittumiset ja ruuat sekä kotimaan harrastamisessa auto- ja polttoainekustannukset.
Kaapo Joutvuo, 14, ajaa karting-autoa tavoitteellisesti.

Bensaa koko porukan suonissa

Hattulassa asuvan Joutvuon perheessä eletään ja hengitetään moottoriurheilun tahdissa.

– Kai tämä jonkinlainen sairaus on! perheen isä, Kimmo Joutvuo, parahtaa nauraen.

Sukuvika se taitaa ainakin olla, sillä jo Kimmon isä ajoi aikoinaan kilpaa. Kimmo itse ajoi vuonna 2009 formulan kolmosissa suomenmestaruuden. Joutvuon veljekset ovat niittäneet karting-radoilla komeasti mainetta. Kimmon veli Kosti porhalsi Raket-luokan suomenmestariksi vuonna 2015 ja vuonna 2018 saman komean kiertopalkinnon, Mika Häkkisen lahjoittaman valtavan kotka-pystin, nosti ykköskorokkeelle noussut Kaapo.

Tällä hetkellä aktiivisesti karting-auton penkissä kiitää perheestä Ahveniston Autourheilijoita edustava Kaapo, 14, mutta lienee aiheellista puhua koko perheen yhteisestä harrastuksesta. Niin paljon koko sakki pistää likoon ajamisen vuoksi.

Kesäsuunnitelmat valmiina

Karting-vuosi jakautuu keväästä syksyyn ulottuvaan kisakauteen ja talven hiljaisempaan oheisharjoitteluun. Kaapo kertoo, että kisareissuja Suomessa ja ulkomailla kertyy kauden varrelle ainakin 12 – silloinkin, kun kisataan "vähän".

SM-kisamenestyksen jälkeen Kaapo on saanut painaa kaasupoljinta ahkerasti. Hänet valittiin vuodeksi 2019 kansainvälisen FIA Karting Academy Trophyn Suomen edustajaksi. Sen osakilpailut ajettiin toukokuussa Saksassa ja sekä kesä- että syyskuussa Italiassa. Lisäksi Kaapo pääsi osallistumaan Alahärmässä syyskuussa ajettuihin MM-kisoihin. Myös Viron kisoja on kierretty uutterasti. Ja kun lähdetään, se tietää reippaasti töitä.

– Kisamatkoille lähdemme usein tiistai-iltaisin ja palataan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Auton putsaamiseen, pakkaamiseen ja osien kasailuun voi mennä 5 tuntia lähtöä edeltävinä iltoina, Kaapo kertoo.

Suurin osa kisoista ajetaan kesän aikana, eikä kesälomalla tässä perheessä juuri muuta touhutakaan. Eräällekin heinäkuulle Kimmo laski 22 yötä asuntovaunuelämää kisareissuilla. Poiskaan ei voi oikein voi radalta olla, jos mielii saada sijoituksia. Koko porukka onneksi nauttii harrastuksesta, ja jos oikein hyvin käy, onnistuu muutaman päivän lomavaunuilukin kilpailujen välissä silloin tällöin.

– Täytyy kyllä sanoa, että kun sitten kilpailuviikonloppujen väliin tulee yksi vapaa viikonloppu, siihen ei kauheasti lomareissuja suunnitella, Kimmo nauraa.

Osa kuskeista reissaa talvikaudellakin ulkomaille ajamaan, mutta Joutvuon perheessä pidetään mieluusti tavella kunnon lepokausi.

– Talvisin nostelen käsipainoja 2-3 kertaa viikossa ja pidän yleiskuntoa yllä vaikka luistelemalla, kasiluokkalainen Kaapo kertoo.

Vauhti-ja hermopeliä

Kaapo ajaa tällä hetkellä OKJ-sarjassa. Auton rattiin ajaa vauhti.

– Ei siihen kyllästy. Kovimmillaan ajan 130 kilometriä tunnissa. Kaikki ajaminen on kivaa, mutta tykkään ehkä eniten kilpailemisesta. Tällä kaudella tosin olen ollut usein kolareissa, Kaapo harmittelee.

Vuoden 2019 kaudelle on sattunut ikävän monta loukkaantumista ja epäonnisia ajoja. Jos edellisvuoden parhainta antia oli makea suomenmestaruus, on tänä vuonna ollut tekemistä siinä, että hermot pysyvät kasassa pettymyksistä huolimatta.

Lajissa pelataan pienen pienillä eroilla. Esimerkiksi Alahärmän MM-kisoissa 88 ensimmäistä kilpailijaa olivat aika-ajossa sekunnin sisällä. Pienimmästäkin virheestä rokotetaan armotta. Varikolla perhe saa jännittää ajon aikana itsensä kiemuralle. Kimmo tuumaa, että koko kansainvälinen harrastusporukka hitsautuu kuin yhdeksi suureksi perheeksi tiiviin tekemisen äärellä.

– Kai se on se, mikä meitä kisoihin aina vetää. Olen itsekin saanut elämäni parhaat ystävät lajin kautta, isä kertoo.

Kaapo komppaa.

– Iso osa minunkin kavereistani ajaa.

Kaapo kilpailee aktiivisesti ja isä-Kimmo on entinen kilpakuski. Tukea harrastukseen tulee myös sponsoreilta.

Alkuun lainavehkeillä

Jos karting vaatii paljon kalenterilta, ei se kovin paljoa armahda taloudellisella puolellakaan. Kimmo toteaa suoraan, ettei ilman sponsoreiden apua olisi mahdollista tällä tasolla harrastaakaan. MM-kisoissa ja kansallisellakin huipulla vaaditaan autolta ja etenkin moottorilta tuntuvasti kovempia suorituksia kuin aloittelevassa ajossa.

– MM-kisamatkaan meni kaikkineen varmaankin reilusti yli 7000 euroa. Useimmiten tämän harrastuksen hintalaput ovatkin sellaisia, joita ei tee mieli tarkemmin tutkia, Kimmo nauraa.

Alkuun pääsee kyllä verrattain huokeastikin. Käytettyjä autoja saa muutamalla satasella ja monella seuralla on päiviä, jolloin lajia pääsee kokeilemaan kerran tai pari lainavarusteilla. Silloin tuntumaa voi ottaa, vaikkei vielä tietäisikään varmaksi jääkö lajin pariin.

Joutvuot ovat nyt viihtyneet varikoilla ja radoilla toistakymmentä vuotta, eikä heidän olohuoneessaan tarvitse viettää montaakaan minuuttia, kun alkaa vaikuttaa siltä, että seuraavakin kuski on jo pääsemässä kiinni jutun jujuun. Sellaisella antaumuksella kaahaa punaista polkuautoaan olohuoneen ja keittiön väliä 4-vuotias Kasper.

– Hän leikkii Kaapoa. Usein hän nousee vielä korokkeelle pieni palkinto kädessään tuulettamaan, Aino Linnaketo-Joutvuo nauraa.

– Olemme yrittäneet hillitä hänen harrastamisensa aloittamista, mutta ei tämä nyt ihan lupaavalta näytä, Kimmo nauraa.

Mitä maksaa?

  • Auto vuodessa 4500 €
  • Moottorit: n. 1000 € / viikonloppu (viikonloppuja vuodessa n. 12) ja yksi oma moottori 3000 €
  • Renkaat: 7000 € / vuosi
  • Bensa: n. 600 l / vuosi
  • Ulkomaan ja kotimaan kisamatkat lentoineen ja vuokra-autoineen n. 1300-1400 € / vuosi
  • Vakuutukset ja lisenssi n. 2000 € / vuosi
  • Kaapo saa osan ajovälineistä yhteistyökumppaneilta.
Joutvuon perhe: Kaapo kilpailee aktiivisesti, isä-Kimmo on entinen kuski, pikkuveli-Kasper mielii jo ratin taakse ja äiti-Aino kannustaa.