Kolmen polven Jokiset puhuvat isyydestä: ”Joskus huokailin isän sanonnoille ja vannoin, etten sorru samaan, mutta niin vain kuulen suustani samoja lauseita.”

Kun Jokisen suvun miehet istuvat pohtimaan isyyttä, polveilee keskustelu synnytysjännityksestä kasvatuskysymyksiin. Paljon on aika muuttanut miehen paikkaa, mutta jaettuakin löytyy runsaasti.

Nämä kolme erottaa vaikka silmät kiinni saman suvun miehiksi. Kun Ilpo, 71, Sami, 46, ja Aleksi, 21, Jokinen laitetaan Parolassa samoihin neliöihin Ilpon kotona, herja alkaa lentää heti. Porukassa vallitsee kuitenkin myös kiva kohteliaisuus. Vähän väliä puheenvuorot alkavat lempeästi "korjaa minua isä, jos muistan väärin..." ja "niin kuin iskä tuossa sanoikin..." Ja kohta kolmikko hörähtää taas nauruun.

Pian palataan taas naljailuun.

– Siitä onkin aikaa, kun olen sinua Sami viimeksi sylissä pitänyt. Voitaisiin sekin tässä hoitaa, Ilpo nauraa pojalleen.

Ilpon esikoinen Sami katselee Jokisen ketjua keskeltä – samaan aikaan isänä ja poikana. Hän tunnistaa paljon isältä tuttua pojassaan.

– Ainakin samanlaista itsepäisyyttä löytyy vahvasti molemmista! Meidän suku on aika vahvaa mielipiteiltään.

– Paksukalloisia, komppaa Ilpon pojanpoika ja Samin esikoinen Aleksikin.

– Jokisen jääräpäät, Ilpo vahvistaa.

Melkein mukana synnytyksessä

Pakkanen pureskeli ja tuuli vihmoi vietävästi, kun Ilposta oli tulossa isä 46 vuotta sitten. Mies muistaa hetken hyvin.

– Minulla oli Fiat 850, joka oli kuuluisa huonosta käynnistymisestä. Se ei liikkunut, jos oli alle +10 astetta lämmintä. Nyt keli oli pitkästi pakkasella, mutta hyvä ettei auto hörähtänyt käyntiin jo ennen kuin ehdin oven avata! Se lähti ihan laakista, kun lähdin viemään liinapäistä vaimoa sairaalaan.

24-vuotiaan Ilpon oli tarkoitus olla synnytyksessä mukana. Isät olivat hiljattain tavanneet tehdä niin yhä yleisemmin, mutta osallistumiseen vaadittiin neljä synnytysvalmennuskertaa. Ilpolla oli plakkarissa kolme, kun Sami lähti tulemaan maailmaan. Yksi puuttuva kerta riitti eväämään isän pääsyn synnytyssaliin.

– Tietysti se silloin harmitti hirveästi, että oli niin pienestä kiinni, mutta vaimo sanoi myöhemmin, että oli hyvä etten ollut paikalla. Oli ollut vähän huolta. Istukka ei irronnut ja se jouduttiin hoitamaan kaavinnalla, Ilpo toteaa.

Kotiin passitettu isä ramppasi aamuviidestä asti puku päällä olohuoneen pöytää ympäri. Hän odotti kukkakaupan aukeamista. Ja kun kauppa viimein avasi ovensa, syöksyi mies kimppuostoksille ja siitä suoraan sairaalaan kasvaneen perheensä luo.

Kun poika oli maailmassa, tuore isä oli onnellinen mies.

– Lapsiperheajasta minulla on paljon todella hyviä muistoja, joita en unohda koskaan, Ilpo vakavoituu miettimään.

Isä soittelee kotiin

Samin syntymän ajat olivat Ilpolle kiivasta keikka-aikaa. Hän oli päässyt rumpaliksi hyvään bändiin ja töitä riitti ihan eri malliin kuin muusikoilla nykyisin.

– Oli paljon tanssipaikkoja ja niissä saatettiin viettää viikkoja putkeen. Soitimme joka ilta viisi tuntia.

Vauvan syntymää seuranneet päivät isä kyllä oli kotosalla, mutta kiersi sitten taas keikoilla Fredin ja Kivikasvojen kanssa. Reissu saattoi kestää toista kuukautta ilman kotona käymistä. Vaimolle se ei tullut yllätyksenä, sillä keikalta tämä oli löytynytkin.

– Kiersin Irwinin kanssa 15-vuotiaasta lähtien. Ravintolassa yksi nainen takertui minuun kiinni ja siinä se on nyt asunut siitä lähtien. Sanoin kyllä, että asumaan saa tulla, jos tykkää, mutta minä en ole paljon kotona. Ei tuo ole siitä kertaakaan valittanut, Ilpo letkauttaa.

Nyt isyyttään miettiessään Ilpo tuumii, että vaimo vietti vauvan kanssa kokolailla yksinhuoltajaelämää. Rumpali piti kiertueilta kotiin yhteyttä puhelimitse joka päivä. Sekin oli erilaista siihen aikaan. Ei ollut kännyköitä, vaan piti kertoa vaimolle minkä numeron päässä olisi mihinkin aikaan, ja sitten odotella puhelimen vieressä.

– Ei minulla ollut mitään virallista isyyslomaa. Saatoin olla kotona enemmän, jos keikkoja oli vähemmän, mutta välillä ajoin myös taksia töiden välissä. 80-90 -luku oli sellaista erilaista isyyttä. Ei silloin oltu yhtä paljon lasten kanssa kuin nykyisin. Mutta ei sitä osaa niin ongelmana pitää. Sellaista se oli siihen aikaan.

Kolmen vuoden päästä Samin syntymästä Ilpo tuli uudelleen isäksi, kun Jussi syntyi. 13 vuoden päästä porukka täydentyi vielä Hannalla.

Ihan tavallinen isä

Sami muistaa, että isä oli paljon poissa, mutta ei muistele sitä hankalana asiana. Se oli niihin aikoihin ihan tavallista perhe-elämää, eihän hänellä ollut vertailukohtaa muustakaan.

– Ei se tuntunut siltä, että olisi jotenkin isättömiä oltu. Se oli meille ihan luonnollinen elämäntapa.

Muistan lapsuudesta eniten leikkejä kavereiden ja Jussin kanssa. Pelasimme fudista ja temusimme kaikenlaista. Vanhemmuus oli sellaista eri tavalla neutraalia silloin. Lapset ja aikuiset olivat paljon keskenään omissa porukoissaan.

Eikä Samin tarvinnut itsekseen olla, kun isä oli reissunpäällä. Perhe asui nimittäin kahden sukupolven kotia Ilpon vanhempien kanssa. Yhdessä isossa omakotitalossa asuivat isän 1920-luvulla syntyneet vanhemmat, Samin lapsuudenperhe ja isän sisko perheineen.

– Isäni isä, minun pappani, oli sellainen auktoriteettikasvattaja. Hän löi nyrkkiä pöytään ja jyrähti, ja sitten asia oli niin. Ei hän ollut pelottava mies, mutta hyvin periksiantamaton. Kai se sieltä sodasta tuli.

Ilpo nyökkäilee. Samanlaisena hänkin isänsä muistaa.

– Jos isä oli jotain mieltä, hän piti siinä päänsä, vaikka olisi ollut kuinka väärässä. Taisin vähän miettiä joskus, että itse en halua jyrähteleväksi isäksi. Eikä minusta sitten sellaista tullutkaan.

Seuraavan polven isä

Huhtikuussa vuonna 1997 oli kylmä, niin kuin oli ollut Saminkin syntymän aikaan. Samin esikoinen Aleksi syntyi yöllä, ja synnytys oli hyvin pitkä. Isä oli salissa mukana, ilman muuta. Se oli jo perusarkea isien maailmassa.

– Synnytyksessä oli paljon ongelmia Aleksi tuli maailmaan avotarjonnassa, kasvot edellä, lopulta imukupin avulla. Itkua siinä väännettiin, kun poika kiljaisi ensimmäisen kiljaisunsa. Tunnelma oli hieno, Sami muistelee.

25-vuotias Sami ei ollut erityisesti suunnitellut millaiseksi isäksi haluaa tulla. Asiat vain ajautuivat sellaiseen kohtaan, jossa perheenlisäys alkoi tuntua tervetulleelta.

– Ihan niin kuin isäkin sanoo, se oli sellainen luonnollinen jatkumo elämässä.

Miehen opinnot olivat kesken ja talous oli tiukalla. Askel kerrallaan kuljettiin uutta elämänvaihetta eteenpäin. Ilpo-isä tunnistaa tilanteen.

– Vekselivetoista se oli sinunkin vauva-aikanasi, Ilpo muistelee.

Paljon oli toisinkin. Tuore Sami-isä puuhasi lapsensa kanssa paljon arkisia isäjuttuja: ulkoili, kyläili ja kävi kaupungilla.

Sami tuli isäksi vielä kahdesti. Vuonna 1998 syntyi Anniina ja vuonna 2000 Aino. Silloin Sami pääsi pitämään isyyslomaakin. Kun Sami vuonna 2006 erosi lasten äidistä, hän otti uusinnan lapsuutensa sukupolviasumisesta ja muutti lapsuudenkotiinsa, saman katon alle vanhempiensa kanssa. Nyt isovanhemmat asuivat alakerrassa ja isän sisko oli muuttanut pois, ja Sami osti asunnon yläkerrasta.

– Uskon, että läsnäoloni näkyy läheisinä väleinä edelleen. Välit ovat ainakin omasta mielestä hyvät, Sami miettii, ja Aleksi nyökkäilee vieressä.

Paljon uutta ja tuttuakin

Sami tuumii, että isyys on kokenut melkoisen muutoksen yhden sukupolven aikana. Oma vanhemmuus tuntuu monella tavalla erilaiselta kuin isän, mutta jännästi tuttujakin elementtejä on tullut mukaan.

– Myös minulla oli nuorena hetkiä, kun huokailin isän sanonnoille ja vannoin, etten koskaan sorru samaan, mutta niin vain kuulen silloin tällöin suustani ihan samoja lauseita. Huomaan sanovani vaikka, että "ei kelpaa köyhän antimet", Sami nauraa.

Mies miettii isänsä ja isoisänsä keskinäisiä yhtäläisyyksiä. Niitä ovat ainakin kova työnteko ja tietynlainen poissaolevuus, henkisesti tai fyysisesti.

– Lasten kasvatus on heillä ollut paljon vaimojen harteilla. Minä olen ollut paljon tiiviimmin lasten kanssa arkisesti läsnä. Kolmivuorotyöni mahdollisti runsaan kotona olon ja lasten hoitamiseen osallistumisen tasaväkisenä kumppanina.

Kun Samilla oli vapaapäivä, lapset saivat jäädä isän kanssa kotiin, ja jos tiedossa oli iltavuoro, oli päivähoitoon mahdollista lähteä vähän muita aamuja myöhemmin.

Muistoja monesta polvesta

Parikymppinen Aleksi on kuunnellut kiinnostuneena isän ja isoisän kertomuksia. Hän ei koskaan ehtinyt asua isoisoisän kanssa samassa talossa, mutta muistaa sentään joitakin yhteisiä hetkiä.

– Mukulana näin isopapan semmoisena auktoriteettihahmona kuin nuo kuvaavatkin. Hänen luonaan sai kuitenkin taskut täyteen karkkia.

Isoisään Aleksilla on paljon arkisempi ja läheisempi suhde.

– Tämä papparainen tässä on ollut aina huolehtivainen. Oli kiva asua samassa talossa isän luona ollessani, kun partasuukin oli siellä vastassa, Aleksi kertoo Ilpoon viitaten.

Oman isän kanssa vietetyistä ajoista Aleksin mieleen ovat parhaiten painuneet lapsuuden jäähallihetket. Siellä isä ja poika viettivät paljon aikaa, sillä isä valmensi Aleksin joukkuetta ja pelasi tietysti itsekin.

Koko porukka ilmoittautuu kiekkohulluiksi. Vuosien tapahtumat nivoutuvat kiekkohetkiin.

– Muistatko, kun kerroit minulle, että vaihdat salibandyyn? Se oli vaikeaa, koska tiesit, että tykkään jääkiekosta. Kiertelit ja kaartelit. Ihan kuin olisin ollut kauhean vihainen, Ilpo nauraa lapsenlapselleen.

– En halunnut järkyttää vanhaa miestä, Aleksi nauraa.

Haaveissa omat lapset

Aleksi kertoo miettineensä omaa isyyttään paljonkin. Hän on vain 3,5 vuotta nuorempi kuin isä ja isoisä olivat tullessaan vanhemmiksi.

– Halu saada omia lapsia on vahva. Tuttavapariskunnalla on vuoden vanha tytär ja heidän elämäänsä seuraillessani olen miettinyt millaista olisi olla siinä, Aleksi tuumii.

– Ja onhan tässä kova paine siitä, että saadaan ketju pysymään kasassa!

– Ei kiirettä. Vielä voidaan odottaa, Sami toppuuttelee.

Aleksi miettii, että isän läsnä oleva isyys tuntuu ajatuksena tutummalta kuin isoisän etäisempi isän rooli. Samalla hän toivoo voivansa pitää elämässään edelleen mukana muutakin itselleen tärkeää.

– Tällä hetkellä en vielä tiedä mitä kaikkea se pitää sisällään. Olenko isäksi tullessani ehkä lähtenyt maailmalle tai jo asettunut aloilleni pysyvämmin, HPK:n juniorijääkiekon parissa työskentelevä Aleksi miettii.

Tukea löytyy

Sami miettii, että ajatus isoisäksi tulemisesta tuntuu kivalta, mutta kiirettä ei todellakaan ole.

– Tietyllä tavalla odotan sitä kyllä, mutta teen töitä sosiaalialalla ja tiedän nuorten elämän realiteetit. Lasten kanssa ei kannata kiirehtiä. Isoisäksi tuleminenkin on varmasti sitten ihan luonnollinen juttu, mutta ei tässä vielä hätää ole.

Pienimmän pikkuviikarin virkaa hoitaa tällä hetkellä Samin siskon poika Noel, joka on hurmannut suvun täysin. 2,5-vuotias tarjoaa nyt papallekin sellaisia pikkulapsihetkiä, joita hän ei keikkojen vuoksi ehtinyt paljoa omien lapsiensa kanssa viettää.

– Noel on täällä usein hoidossa ja tulee touhukkaana vastaan sormi pystyssä ja sanoo "Miulla on hyvä ajatus. Mennään piilosta. Se on helppoa!", Ilpo nauraa.

OP sosiaalisessa mediassa