Päivämäärä on piirtynyt mieleen loppuiäksi. Oli 5. tammikuuta kahdeksan vuotta sitten, kun Jani Kjelin työskenteli rintamamiestalonsa yläkerrassa tietokoneen äärellä. Koko kolmihenkinen perhe oli kotosalla.

Kesken hommien Kjelinin nenään suikersi jostakin lievää savun hajua. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli arkinen: vaimo varmaankin kokkailee keittiössä.

– Kävin alhaalla kysymässä, onko hänellä jotakin hellalla, mutta hän ei ollutkaan laittamassa ruokaa, Kjelin muistelee.

Takaisin tietokoneen äärelle palattuaan Kjelin haistoi edelleen savua. Hän epäili seuraavaksi syylliseksi patterin päälle laskeutunutta pölyä. Oli keskitalven kova pakkanen, ja pattereita oli hiljattain käännetty kovemmalle. Voimistuva haju alkoi kuitenkin häiritä koko ajan enemmän.

Kun Kjelin palasi alakertaan ja tutki paikkoja, hajun lähde löytyi kylpyhuoneesta.

– Hormin ja seinän välistä tuprusi savua. Näin heti, että jossakin palaa nyt reilumminkin.

Oli pakko toimia heti. Kjelin patisteli vaimonsa ja pienen poikansa nappaamaan takit kainaloon ja painumaan ulos, ja kehotti puolisoa siirtämään autoja pihasta, jotta palokunta mahtuisi tarvittaessa sammutustöihin. Itse hän palasi vielä kylpyhuoneeseen.

– Avatessani oven uudestaan katto oli jo ilmiliekeissä. Oli ihan selvää, etten voisi itse tehdä enää palolle mitään. Kiirehdin poistamaan sulakkeet ja katkaisemaan päävirran ja soitin hätäkeskukseen, Kjelin kertoo.

– Sitten painuin perheen perässä pakkaseen farkut ja t-paita ylläni.

Ensihoitajat ja savusukeltaja olivat pian paikalla ja paikalle hälytettiin lisävoimiakin.

– Siinä pihalla seistessäni tilanteen karmeus alkoi valjeta. Tulipalo on monen pahin painajainen, muttei sitä osaa ajatella omalle kohdalle. Se tapahtuu mielikuvissa aina jollekin muulle.

Jäi vain vaatteet päälle

Kun talo oli sammutettu, oli pystyssä enää runko ja katto. Rakas koti, johon oli edellisvuonna tehty vaivalla ja 30 000 euron lainarahalla iso remontti, tuhoutui täysin. Kaikki jäljelle jäänyt oli tietysti läpimärkää. Perheelle ei jäänyt juuri mitään.

– Meille sanottiin, että voisimme halutessamme pitää palamattomat esineet, mutta niissä oli niin voimakas savun haju, ettei se kannattanut, Kjelin muistelee.

– Minua harmitti erityisesti se, että talon kotoisa ja juuri oman näköiseksi laitettu tunnelma oli auttamattomasti menetetty. Sellaista ei saa remontoitua takaisin.

Palon lopullinen syy ei koskaan selvinnyt aivan varmaksi, mutta Kjelinin mukaan varmin epäilys on, että purujen seassa kulkeneet vanhat sähköjohdot olisivat sen sytyttäneet. Taloa oli laajennettu 80-luvulla, ja tehty vähän sinne päin.

Ainut onni onnettomuudessa oli se, että palo syttyi päivällä, kun perhe oli hereillä. Yöllä syttyessään se olisi todennäköisesti ehtinyt vielä pidemmälle ja ulos talosta olisi voinut olla vaikea päästä, sillä kylpyhuone, jossa paloi pahiten, sijaitsi lähellä uloskäyntiä. Nyt selvittiin ilman henkilövahinkoja, vaikka tuho muuten olikin jättimäinen.

Kjelinin perhe majoittui ensimmäisiksi öiksi miehen vanhempien luo, mutta remonttievakko venyi kaikkineen vuoden mittaiseksi. Uusi väliaikaiskoti löytyi onneksi perhepiiristä.

– Pikkuveljeni oli alkanut seurustella nykyisen puolisonsa kanssa. Nopeutimme heidän suhdettaan ja yhteen muuttamistaan muuttamalla hänen kotiinsa, Kjelin nauraa.

Paloa seuraava päivä, loppiainen, pisti omat kapulansa rattaisiin. Kaikenlaisten käytännön asioiden hoitaminen oli hankalaa.

– Meidän oli heti saatava esimerkiksi lisää vaatteita. T-paidalla ei paljon ollut käyttöä joulukuisilla pakkasilla. Oli hurjaa, että meille todella jäi vain ne vaatteet, jotka olivat päällämme.

Tuhon selvittely kesti vielä pitkään. Oli selvitystä, tarkastusta ja remontin hallintaa. Kjelin kertoo, että havahtui palon jälkeen siihen, kuinka paljon tavaraa tavallisessa kodissa oikeastaan onkaan. Kun hän teki vakuutusyhtiölle inventaarion kaikesta tuhoutuneesta, listaa kertyi yli 300 liuskaa.

– Sitä määrää ei hahmota millään, ennen kuin kaiken laskee yksitellen. En pysty edes kuvittelemaan, millaista siinä tilanteessa olisi ollut ilman hyvää vakuutusta. Olisimme jääneet aivan tyhjän päälle.

Tulipalo tuhosi perheen omakotitalon. Kodin irtaimistosta ei jäänyt Jani Kjelinille juuri mitään käteen.

Painajainen tuplana

Yksikin tulipalo on kammottava kokemus, mutta Kjelinin kohdalle se on osunut toistamiseen. Toisella kerralla koti, kerrostaloasunto ensimmäisessä kerroksessa, syttyi viime keväänä. Tapahtumapäivänä Kjelin oli lähtenyt nykyisen puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa syntymäpäiväkutsuille. Hän oli jättänyt lähtiessään perheen kahdelle kissalle lämpöpeiton sohvalle.

– Ne niin tykkäsivät köllötellä sen päällä, Kjelin kertoo.

Viiden maissa, kesken kutsujen, soi ensin Kjelinin puhelin. Soittajan numero oli tuntematon, eikä mies halunnut vastata juhlien hälinässä.

– Mietin, ettei lauantaina alkuillasta voi olla mitään kovin tärkeää asiaa.

Sitten soi puolisonkin taskussa: sama tuntematon numero.

– Silloin iski kauhistus. Aloin käydä nopeasti mielessäni läpi, mitä on voinut tapahtua. Mietin saman tien, että ei kai asunto! Ei kai se voisi palaa? Sitten puolison kasvot valahtivat valkeiksi ja kuulin tämän sanovan, että juuri siitä oli kyse.

Kotiin oli matkaa viitisen kilometriä. Ajon aikana aikuisten mielissä ehti risteillä kamalia ajatuksia. Asunto sijaitsi alimmassa kerroksessa ja tuli voisi levitessään aiheuttaa valtavan määrän vahinkoa ja vaaraa. Kun koti läheni, Kjelin huomasi hakevansa lohtua siitä, että ainakaan savua ei vielä näkynyt missään. Suurpalosta ei siis olisi kysymys.

Kotona odotti karu näky: ulko-ovi oli auki ja lattia lainehti sammutusvettä.

Tapahtumien kulku oli edennyt näin: Naapuri oli haistanut rappukäytävässä oudon hajun ja soittanut huoltomiehelle. Tämä oli käynyt tarkistamassa tilanteen käytävässä, mutta mitään erityistä ei hajun lisäksi tuntunut, joten tämä lähti matkoihinsa. Kun naapuri oli edelleen tuntenut voimistuvaa, pahaa hajua, hän oli onnistunut jäljittämään sen Kjelinin oven taakse. Haju tunki ulos postiluukusta. Naapuri oli soittanut huoltomiehen uudelleen paikalle ja tämä oli mennyt yleisavaimellaan asuntoon. Liekkejä ei ollut näkynyt missään, mutta kun huoltomies oli avannut parvekkeen oven, sohva oli leimahtanut hetkessä liekkiin happea saatuaan.

Kävi ilmi, että palo oli syttynyt kissojen alla olleesta lämpöpeitosta.

– Myöhemmin ihmettelimme tätä palokunnankin kanssa, sillä peitoissa pitäisi olla turvamekanismeja onnettomuuden varalle.

Viltti oli sytyttänyt sohvan ja maton, ja savu oli tehnyt tuhoja olohuoneessa, mutta paikalle oli onneksi päästy ajoissa. Ehdottomasti suurimmat tuhot syntyivät vedestä.

Pienet äänet pelästyttävät

Jo toisen kerran Kjelin oli tilanteessa, jossa kodin irtaimisto muuttui kitkerän savun hajuiseksi ja suuri osa vaatteita ja tavaraa oli heitettävä pois. Mies miettii, että kun on kahdesti joutunut luopumaan isosta määrästä tavaraa, suhde omistamiseen muuttuu väistämättä. Kjelin toteaa, ettei omista mitään sellaista, jota ei voisi tarvittaessa jättää taakseen. Oikeasti tärkeät asiat ovat muuta kuin materiaa.

– On vain muutamia ihan henkilökohtaisia juttuja, joita vaalin. Niidenkin määrä on laskenut vuosien varrella koko ajan. Sellaisia ovat esimerkiksi perheen valokuvat. Sain ensimmäisen kodin tulipalosta pelastettua joitakin, mutta niissäkin on niin voimakas savun haju, että niitä säilytetään muoviin käärittynä autotallissa.

Samalla on niin, että tietty määrä materiaa on pakko olla, jotta arki rullaa. Kjelin tuumaa, ettei kahden kokemuksensa jälkeen suin surminkaan jättäisi vakuutusmaksujaan maksamatta.

– Vaikka ensimmäisen kotini irtain oli vakuutettu 40 000 euron arvosta, tajusin pian, miten vähään sellainen riittää, jos kaikki on aloitettava alusta. Toisenkin palon kustannukset nousivat tuntuviksi, vaikka vahingot olivat paljon pienemmät. Niihin suhteutettuna vakuutusten vuosimaksut ovat pikkurahoja.

Nykyisin Kjelin havahtuu helposti askareistaan, jos jostain kuuluu erikoinen ääni. Pahimpia ovat risahdukset. Palot ovat saaneet varovaiseksi.

– Kun lämmitän puusaunaa ja takkaa, lähden nukkumaan vasta ollessani ihan varma siitä, ettei tuli aiheuta vaaraa. Meillä on kotona myös palohälyttimiä taatusti enemmän kuin tarpeeksi. Jos havaitsen vähänkin epäilyttäviä ääniä tai hajuja, lopetan meneillään olevat hommat siihen ja tarkistan tilanteen. Välillä hätkähdän kunnolla, ja huomaan sitten, että äänen päästikin vain raapiva kissa.