”Pojat kutsuvat minua tädiksi tai äidiksi”

Jenni Miettunen ja Omid Ataei tutustuivat vuosi sitten vapaaehtoistyön kautta. Tavatessa Ataei oppii suomea ja Miettunen saa inspiraatiota omien haaveidensa toteuttamiseen.

Kohtelias ja hymyilevä poika, joka puhuu paljon. Se oli Jenni Miettusen ensivaikutelma Omid Ataeista, kun he reilu vuosi sitten tapasivat ensimmäistä kertaa.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ataei on juuri täyttänyt 18 vuotta ja muuttanut ensimmäiseen omaan kotiinsa.

– Leirillä opettelimme pyykinpesua, siivoamista ja vaikka sitä, missä kaupassa kannattaa käydä. Nyt pitää opetella, miten tehdään ruokaa ja miten paljon sitä laitetaan, Ataei sanoo.

Leiri tarkoittaa yksin maahan tulleiden alaikäisten pakolaisnuorten tukiasumisyksikköä. Siellä Ataei asui ennen oman asunnon saamista.

Kevät on afganistanilaisnuorelle muutenkin jännittävää aikaa, sillä juuri nyt ratkotaan syksyn opiskelukuvioita. Ataei tahtoo merkonomiksi ja jännittää pääsykoetuloksia.

Kahvihetkellä Jenni Miettusen, 41, kanssa riittää taas juteltavaa.

Hyvä kielipää

Ataei ja Miettunen tutustuivat vuoden 2016 talvella. Uutiset sotaa pakenevien ihmisten hädästä ahdistivat kääntäjänä työskentelevää Miettusta, ja hän halusi löytää konkreettisen tavan auttaa Suomeen saapuvia pakolaisia. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi kaveriksi kotikaupunkinsa Espoon vastaanottamille nuorille turvapaikanhakijoille.

Ensimmäisen kerran he tapasivat retkellä somalimusiikin konserttiin. Jenni lähti tammikuisena perjantai-iltana poikien ja ohjaajien mukaan.

– Muistan, miten iloisia pojat olivat. He ottivat minut heti mukaan porukkaan. Sinä olit ollut Suomessa vasta muutaman kuukauden ja puhuit jo pitkiä lauseita suomea. Olin kauhean vaikuttunut siitä, miten tulkkasit asioita toisille, Miettunen muistelee ja hymyilee teekupin ääressä vastapäätä istuvalle Ataeille.

– Kielen oppiminen niin nopeasti oli aikamoinen ihme, sillä Omid tuli Suomeen lukutaidottomana. Hän on superlahjakkuus.

Joku jonka kanssa puhua

Ataeille Miettuseen tutustuminen tarkoitti ennen kaikkea sitä, että hänellä oli joku, jonka kanssa puhua. Ennen Suomea Ataei asui kymmenen vuotta Iranissa. Kotoa Afganistanista hän lähti 6-vuotiaana. Yksin Suomeen saapunut nuori ihmetteli kaikkialla vallitsevaa totaalista hiljaisuutta.

– Asuin ensin puolitoista kuukautta hotellissa Espoon keskuksessa. Siellä oli lisäkseni yksi kurdi ja kolme afrikkalaista. Juttelimme joskus keskenämme, mutta kaikki suomalaiset hotellin asukkaat olivat ihan hiljaa. Ensin luulin, että se johtuu meistä ulkomaalaisista, mutta kun lähdin ensimmäisen kerran käymään kirjastossa, mietin että oho, täällähän on hiljaista joka paikassa, Ataei sanoo.

Kun Miettunen ja muut vapaaehtoiset kaverit alkoivat käydä tapaamassa turvapaikanhakijoita, Ataei odotti vieraita niin kovasti, että oli valmiina tuntia ennen sovittua aikaa.

– Olin tosi iloinen aina heidät nähdessäni. Kun sain jutella Jennin kanssa, olin illalla niin energinen, että nauroin yksin. Kyselin ohjaajilta, milloin täti tulee taas, Ataei muistelee.

Monet yksin maahan tulleista nuorista kutsuvat vapaaehtoisia äidiksi tai tädiksi. Miehiä on vapaaehtoisten joukossa mukana vähemmän, vaikka joitakin sentään.

– Olisivat kyllä tervetulleita, Miettunen sanoo.

Seuraa lääkärikäynnille ja illallispöytään

Miettusen tärkein tehtävä on olla Ataein ja muiden nuorten seurana arkisissa puuhissa. Joskus retkille Korkeasaareen tai grillailemaan lähtee parinkymmenen hengen porukka nuoria ja vapaaehtoisia, joskus aikaa vietetään pienemmissä ryhmissä.

Yhteydenpitoa on monenlaista. Välillä riittää esimerkiksi hyvän yön toivotus tekstiviestillä. Miettunen on myös vienyt poikia museoihin ja lähtee tueksi vaikka lääkärikäynnille, jos sellaiselle on tarvetta.

– Joskus laitan Jennille tekstarin, kun kotitehtävissä on jokin tosi vaikea sana, enkä ymmärrä sitä. Tai kerron, mitä koulussa tehtiin, Ataei sanoo.

Nyt, kun muutto omaan kotiin mietityttää, saattaa tulla puhe vaikka ruuanlaitosta. Miettunen on viime aikoina saanut monesti kutsun syömään kanaa, papuja ja Ataein itse leipomaa leipää.

– Välillä poikajoukko taas on käynyt minun luonani pesemässä ikkunoita. He auttelevat pienissä asioissa. Vapaaehtoistyö on molemminpuolista, Miettunen kertoo.

Jenni Miettunen ja Omid Ataei käyvät yhdessä museossa tai istuvat yhdessä illalliselle. Toisinaan yhteydenpito on tekstiviesti päivän kuulumisista.

Sinnikkyys inspiroi

Suhteesta on tullut nopeasti molemmille tärkeä. Siitä kertoo esimerkiksi se, että viime vuonna Miettunen sai kutsun Ataein peruskoulun kevätjuhlaan.

– Pojat olivat kuulleet, että juhliin saa pyytää mukaan vanhemmat, ja kun heillä ei ole täällä vanhempia, he pyysivät minut, Miettunen sanoo lempeästi.

Ataein mielestä ilman Miettusta päivät olisivat paljon tylsempiä. Ehkä hän hengailisi ostoskeskuksissa ja juna-asemalla muiden nuorten tavoin.

– Paljon jäisi puuttumaan ainakin puhetta. En osaisi näin paljon suomea. Se on tärkeää. Haluan elää niin kuin muut, käydä töissä ja pärjätä.

Miettuselle vapaaehtoistyö on tarjonnut uudenlaisen perspektiivin asioihin. Useat aikaisemmin itsestään selvät asiat, kuten turvallisuus liikkua kaduilla vapaasti ja maassa vallitseva rauha, ovat Ataeille ja monille muille nuorille uusia asioita. Ne nousevat usein puheeksi.

– Kun pojat ihailevat Suomen oloja ja ihmettelevät vaikka sitä, miten tien pielessä voi seisoa tyhjä bussi lukitsematta ilman, että se heti varastetaan, minäkin näen maan uusin silmin, Miettunen toteaa.

Ilman vapaaehtoistyötä hän olisi jäänyt paitsi monesta merkittävästä ihmissuhteesta.

– On huikeaa saada seurata, miten Omid kehittyy ja kasvaa hienoksi nuoreksi mieheksi. Hän on opetellut suomea lyhyessä ajassa, työskennellyt kovasti saadakseen työpaikan ja sitten päässyt kauppaan viikonloppu- ja kesätöihin.

Myös Ataein ponnistelu ammattihaaveidensa eteen inspiroi Miettusta.

– Olen alkanut ajatella, että voisin itsekin toteuttaa sitkeämmin omia haaveitani.

Tärkeintä on oma koti

Ataeilla on oleskelulupa ja halu asettua Suomeen. Jonkinlaisena kotoutumisen merkkinä voi pitää sitä, että hänelle on jo muodostunut monelle kantasuomalaisellekin tuttu viha–rakkaussuhde mustikanpoimintaan.

– Suomalaiset hyttyset tykkäävät minusta niin paljon! Ooh, ihana afganistanilainen, tervetuloa, ne sanovat, Ataei sanoo muistellessaan viime kesän marjareissua ja nauraa.

Hiljaisuuskaan ei enää tunnu kovin erikoiselta. Kaikista uusista asioista ihanin on kuitenkin oma koti.

– Haaveilin aina, että minulla olisi koti, jossa kuulisi lintujen ääniä. Nyt on ihana herätä aamulla ja kuulla linnut.

Miettusen hän tietenkin kutsui katsomaan uutta kotia heti ensimmäisenä iltana.

Lue, kuinka viisi ihmistä löysi itselleen sopivan tavan auttaa. Oman tapasi tehdä vapaaehtoistyötä löydät Hiiopista.

OP sosiaalisessa mediassa