”En halua koskaan unohtaa, että kävin pohjalla”

17 vuotta sitten Meeri Tanner joutui myöntämään, ettei pysty juomiseltaan olemaan äiti lapsilleen. Kiitos yhden tärkeän kohtaamisen, hän auttaa nyt muita saman kokeneita.

Aamupala baarissa kestää muutaman tunnin, ja siinä ajassa ehtii hyvin juoda kymmenenkin tuoppia olutta. Seuraavaksi ohjelmassa ovat aamutorkut kotona, mistä siirrytään olutlounaalle baariin. Päivätorkkujen jälkeen on taas iltakattauksen vuoro.

17 vuotta sitten Meeri Tannerin elämässä oli vakiintunut rytmi. Päivän ainoa tarkoitus oli juoda.

Nyt sama nainen valmistelee helsinkiläisessä Kinaporin palvelukeskuksessa vertaistukiryhmää mielenterveys- ja päihdekuntoutujille. Kerran viikossa, neljältä iltapäivällä, Tanner, 40, istuu yhdelle ison ringin tuoleista ryhmänvetäjänä, mutta ennen kaikkea vertaisena.

Moni kovia kokenut haluaisi unohtaa menneet ja jatkaa elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta ei Tanner.

”Tahdon muistaa pahat ajat koko ajan. Jos unohtaisin, mistä tulen, minulla olisi suurempi mahdollisuus joutua uudelleen samaan jamaan. Vertaistuki toimii kahteen suuntaan: kun kuuntelen toisten tarinoita, saan itse vahvistusta pärjäämiselleni”, Tanner sanoo.

Väärässä seurassa

Porukassa on jotakin kiehtovaa ja puoleensavetävää. Elämä, jossa hengaillaan ja juodaan koko päivä yhdessä, imaisee 16-vuotiaan Tannerin mukaansa nopeasti.

Pikkupaikkakunnan tyttö on muuttanut isän edustusasuntoon Helsinkiin käydäkseen koulua, mutta elämä lukujärjestyksen ulkopuolella kiinnostaa enemmän. Tannerilla on paha olla, ja siihen auttaa humala.

”Olin pienestä pitäen tunnollinen ja itsenäinen. Perheeni oli paikkakunnalla tunnettu, ja minusta tuntui, että tekemisiäni tarkkailtiin. Tarvitsin irtiottoa vanhemmistani, mutta porukka, johon ajauduin, sai esiin huonoimmat puoleni”, Tanner muistelee.

Kosteaksi käyneeseen arkeen tuli kuitenkin käännös, kun Tanner huomasi 18-vuotiaana odottavansa ensimmäistä lastaan.

”Tieto sai minut lopettamaan päihteiden käytön kokonaan. Tein sen ihan itse ja siitä olen edelleen valtavan ylpeä. Kaveripiiri ei tietenkään nähnyt enää syytä viettää aikaa kanssani, kun en ollut enää se juopotteleva, hauska Meeri. Enkä minäkään jaksanut selvinpäin olla heidän seurassaan.”

Seuran vaihto ja kirkas pää tekivät Tannerille hyvää. Hän nautti odotuksesta. Viinapöhö sulikehosta, olo oli erinomainen. Pian Tanner oli pienen pojan äiti, ja muutaman vuoden sisällä syntyi myös tytär. Tanner opiskeli ammatin ja muutti takaisin lapsuudenmaisemiin, töihin isän firmaan.

Lapset sijaisperheeseen

Arki lasten kanssa sujui alkuun hyvin, mutta sitten Tannerille kasaantui samaan aikaan ongelmia sekä töissä että kotona.

”Erosin lasten isästä, ja siihen liittyi paljon riitaa ja pahaa oloa. Ensin tein hurjasti töitä, mutta kun se ei enää riittänyt pitämään ahdistusta kurissa, korkki aukesi. Läheiset näkivät väsymiseni, mutta eivät ottaneet sitä riittävän vakavasti. He ajattelivat, että Meeri kyllä selviää.”

Mutta Tanner joi koko ajan enemmän ja useammin. Sinä yönä, kun 2- ja 4-vuotiaat lapset olivat rappukäytävässä vastassa baarista palaavaa äitiä, Tanner tajusi, että hänen juomisensa vahingoittaa muita.

Aamulla hän otti lapsia kädestä ja käveli sosiaalityöntekijän luo. Lapset laitettiin sijaisperheeseen.

”Kun lapset olivat turvassa, ainoa ajatus päässäni oli, että juomaan. Join vuoden ajan joka päivä niin paljon, että taju lähti. Toleranssini kasvoi koko ajan, ja join mitä tahansa käsiini sain. Baarin anti ei riittänyt, vaan tupakalla juotiin kiertopullosta lisää. Päämääräni oli olla sekaisin, ei väliksi vaikka kuolisin. En halunnut tuntea yhtään tunnetta.”

Lapsensa hylännyt äiti on pahin

Vesi valuu alastomalle vartalolle. Tanner herää suihkun lattialta vanhempiensa kotoa. Hän on taas kerran juonut itsensä tiedottomaksi, mutta tällä kertaa tuttu mies on raahannut hänet autoon ja ajanut Helsingistä neljä tuntia vanhempien luo. Siellä Tanner on kontannut suihkuun ja pyörtynyt.

”Siellä suihkukopin lattialla tajusin, että nyt olen pohjalla”, hän sanoo.

Sen jälkeen havahtumisia alkaa tulla lisää. Niin kuin sinä aamuna, kun Tanner omaan kotiin palattuaan katselee uuden avopuolisonsa lasten aamutoimia.

”Tajusin, että hoidan täällä toisen ihmisen lapsia, ja omani ovat jossakin muualla. Se ajatus ravisti minut hakemaan apua”, Tanner kertaa.

A-klinikalta Tanner ohjattiin kuuden viikon kuntoutukseen laitokseen. Ensimmäinen tehtävä oli saada pää selväksi. Vuoden juomaputken jälkeen ei puhuta pikkukohmelosta: koko keho vapisee, jatkuva kipu moukaroi päätä, ruokahalu oli poissa.

Valokuvassa, jota Tanner kantaa edelleen mukanaan muistutuksena, näkyy turvonnut, huonovointinen nainen. Väsynyt ja hyvin huolestuneen näköinen.

Pahinta eivät olleet vieroitusoireet. Kun pää selvisi, Tannerin mieleen tulvi tieto siitä, mitä hän on tehnyt itselleen ja lapsilleen.

”Ajattelin, että olen tehnyt niin paljon pahaa, että olisi parempi jos minua ei olisi olemassakaan. Olin ihan poissa tolaltani ja masennuin.”

Itsesyytösten lisäksi Tanner tiesi, että monenkaan ihmisen silmissä omat lapsensa pois antanut juoppo äiti ei ansaitse näitä koskaan takaisin.

”Vähitellen sitä alkaa itsekin uskoa, että ei ansaitsekaan. Että lapsilla on parempi olla ilman minua.”

Yksi ihminen voi muuttaa kaiken

”Olet edelleen lastesi äiti. Muista, että olet saattanut lapset turvaan ennen kuin aloit tehdä itsellesi pahaa.”

Kun Tanner palaa laitokseen ensimmäisen kotona vietetyn harjoittelujakson jälkeen, vastassa on tuttu hoitaja. Nyt tämän sanoilla on uutta painoarvoa.

Hoitaja sanoo uskovansa, että Tanner on kaikesta tapahtuneesta huolimatta kykenevä äidiksi. Ensimmäistä kertaa Tanner suostuu ymmärtämään sanat.

”Muutos minussa oli valtava. Vasta kun olin ollut selvänä, aloin uskoa ihmisiä. Aikaisemmin olin ajatellut, että minulle tahdotaan vain pahaa. Nyt ymmärsin, että oikeasti ihmiset haluavat auttaa minua.”

Yhdessä hoitajan kanssa Tanner rakentaa suunnitelman, joka tähtää siihen, että lapset voivat tulla takaisin kotiin: ensin on saatava ruoka maistumaan, sitten on muistettava, mitä hyvää elämässä on aiemmin ollut: tasapainoiset raskausajat, valmiiksi suoritetut opinnot ja moni muu asia, jotka Tanner on saanut aikaan.

”Opettelin uskomaan, että olen tämän yhteiskunnan jäsen ja ihan hyvä ihminen. Siitä alkoi uudenlainen arki. Samalla kun kävin hoidossa, lähdin opiskelemaan ja sain työpaikan koulunkäyntiavustajana. Itseluottamus kasvoi vähitellen”, Tanner muistelee.

Katseessa läikehtii lämpö. Hoitajan luottamus oli Tannerille ratkaiseva asia.

Neljä vuotta sijaishoidon alkamisen jälkeen lapset palasivat kotiin, vaatteet jätesäkeissä, hämillään ja varpaillaan. Pieneen kolmioon piti saada mahtumaan neljä lasta, kaksi aikuista ja koira. Alku oli tutustumista ja luottamuksen etsimistä.

”Ymmärsin, että oli paljon tehtävää, jotta lapset alkaisivat taas luottaa minuun.”

Riita sai itkemään onnesta

Kestää melkein kaksi vuotta, ennen kuin lapset alkavat olla kuin kotonaan. Tanner aistii heidän varovan äidin kuormittamista. Kun luotto sitten vähitellen palaa, ovat lasten kysymykset armottoman suoria.

”He kysyivät, miksi heidän oli pitänyt asua muualla, rakastinko enemmän viinaa kuin heitä ja joutuisivatko he pian taas pois kotoa. Pienten lasten hyvin konkreettisia asioita.”

”Se tuntui kamalalta, mutta olin kiitollinen siitä, että he uskalsivat alkaa kysyä ja kyseenalaistaa. Olin vahvistunut niin paljon, että pystyin ottamaan lasten tunteet vastaan. Halusin lasten ymmärtävän, että heidät sijoitettiin, koska halusin pitää heidät turvassa. Puhuimme suoraan. Se oli tosi tärkeää”, Tanner muistelee.

Lapsista puhuessaan Tanner hymyilee koko kasvoillaan ja silmiin nousee ihan erityinen kirkkaus. Yksi muisto saa silmäkulmat heti kostumaan. Hetki, jolloin Tanner tiesi olevansa taas lapsilleen ihan kokonaan tuttu äiti.

”Kolmasluokkalainen tyttäreni kivahti vihaisena kauppareissulle lähdettäessä, että ’perkele, minä en lähde!’ Aloin itkeä siitä hirmuisesta helpotuksesta, että hän uskalsi vuosien jälkeen sanoa minulle vastaan. Se oli onnen hetki.”

Autettavasta auttajaksi

“Tänään on ollut tosi hankala päivä. On tehnyt mieli viinaa.”

Ryhmä mielenterveys- ja päihdekuntoutujia istuu ringissä palvelukeskuksen salissa, ja Tanner istuu noin kymmenen hengen porukassa yhtenä muiden joukossa. Askel-ryhmäläiset saavat joko puhua siitä, mitä heille on viikon aikana tapahtunut, tai vain kuunnella toisia.

Tannerin pelastusrenkaita kuntoutumisessa ovat olleet oma perhe, jonka kanssa menneistä ja nykyisistä tunteista voi puhua rehellisesti, ja vapaaehtoistyö vertaistukiryhmän kokemusasiantuntijana.

Oman lisänsä toipumiseen on tuonut kuusi vuotta sitten tullut diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se oli Tannerille ensin sokki mutta auttoi toisaalta ymmärtämään mielen jatkuvaa heilahtelua menneisyydessä.

Nykyään hän paitsi ohjaa vertaisryhmää myös kiertää vapaaehtoisena puhumassa taustastaan terveydenhoitajaopiskelijoille ja sosiaalityöntekijöille. Oman elämäntarinan kertominen ei ole helppoa, ja häpeän ja huonommuuden tunteet nousevat yhä pintaan.

Tanner on kuitenkin siihen valmis, sillä hän toivoo lisää avointa keskustelua mielenterveys- ja päihdeongelmista ja niiden hoitamisesta. Hänen mielestään etenkin sosiaalihuollon työntekijöillä pitäisi olla enemmän tietoa siitä, kuinka päihdeongelmaisia kannattaa kohdata.

”Syvästi päihdeongelmaiset ihmiset ovat hauraita. Heillä ei ole voimia lukea ilmoitustaululta, mistä apua voisi saada. Siksi on olennaisen tärkeää, että työntekijä tietää, miten vyyhtiä lähdetään purkamaan. Toivon voivani auttaa tässä omalla kertomuksellani.”

Tanner näkisi mieluusti myös myötätunnon lisääntyvän. Päihdeongelmissa tarvitaan kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, ei tuomitsemista.

”Asiat eivät ole mustavalkoisia, ja kenelle vain voi tulla elämässä mutkia matkaan. Haluan muistuttaa, että ihminen voi olla hyvä, vaikka hän olisi välillä astunut väärälle polulle.”

Oman tapasi tehdä vapaaehtoistyötä löydät Hiiopista.

OP sosiaalisessa mediassa