Puhelin saattoi soida monta kertaa päivässä. Toisessa päässä puhui itkuinen vanhus, jolle oli taas käynyt jotain kummallista. Leo Marttisen oli lopetettava puhelu lyhyeen, sillä hän oli töissä eikä häntä voinut jatkuvasti häiritä.

Elsa Laitinen, Leon äiti, ei sitä elämänsä viime vuosina hyvin ymmärtänyt. Hän tarttui puhelimeen helposti ja soitteli ympäriinsä: pojalleen, sukulaisilleen, naapureilleen, tuttavilleen. Hän oli tottunut siihen, että joku kyllä auttaisi.

Tammikuussa 2019 Elsa Laitinen kuoli 93-vuotiaana. Hänen miehensä Viljo Laitinen oli menehtynyt kolme kuukautta aiemmin 90-vuotiaana. Kukaan laajasta suvusta ja ystäväpiiristä ei ihmetellyt sitä, että vaimon elämänliekki sammui pian aviomiehen jälkeen. Omalla kylällään Laitisen pariskunta tunnettiin läpikotaisin. He olivat poikkeuksellisen sosiaalisia, ja osittain juuri sen vuoksi he pystyivät asumaan maalla tuntematta itseään yksinäiseksi.

– Heillä ei ollut enää moneen vuoteen ikätovereita, vaan ystäväpiirissä oli kaikenikäisiä ihmisiä, Leo Marttinen toteaa.

Pienessä kylässä Mikkelin kupeessa ulko-ovi kävi tiuhaan naapuriväen käydessä tarkistamassa, missä kunnossa vanhukset kulloinkin olivat. Huoli oli aiheellinen: eräänä vuonna ambulanssi kurvasi pihaan 24 kertaa Viljon vuoksi. Joskus se otti potilaan kyytiinsä, joskus ei.

Leo Marttinen oli selvillä joka käänteestä. Huolehtiminen kävi kuitenkin raskaaksi, sillä isän sairaus alkoi jo 1990-luvun alussa. Viljo Laitinen kärsi heikoista lonkista ja keuhkoahtaumasta ja ajan mittaan myös muistisairaudesta. 2010-luvulla maailman uutisia kiinteästi seuraavasta miehestä tuli sänkypotilas. Samalla vaimosta tuli miehensä omaishoitaja.

Ulkopuolisten silmin tilanne oli järjetön: yli yhdeksänkymppinen vaimo hoitaa yhdeksänkymppistä miestään. Onneksi poika suhasi heidän luokseen Helsingistä asti lähes joka viikonloppu. Tiheät tapaamiset kasvattivat luottamusta puolin ja toisin. Heikkenevät vanhemmat tiesivät, että ”Leo saattaa meidät hautaan”.

Testamentti ja hoitotahto valmiina

Sairaiden vanhempien hoitamisessa on hallittava tunteet ja sopeuduttava tilanteeseen mutta se ei yksin riitä. Käytännön asioiden järjestäminen vaatii aktiivisuutta ja asioiden selvittämistä. Leo Marttisella oli selvä käsitys siitä, mitä hänen vanhempansa halusivat.

– Puhuimme avoimesti kaikesta. Minulle oli tärkeää ennakoida asioita, niin ei sitten tullut myöhemmin yllätyksiä.

Äiti hoiti perheen pankkiasiat yli 90-vuotiaaksi, mutta sitten hän luovutti. Se ei ollut yhtä kova paikka kuin ajokortista luopuminen 91-vuotiaana. Yhtään kolaria innokas autoilija ei elämänsä aikana ajanut, minkä hän muisti kertoa lukemattomat kerrat. Lopussa äiti sairastui Alzheimerin tautiin.

Leo Marttinen otti paperiasiat hoitaakseen. Koska vanhemmat eivät voineet enää kulkea pankkiin, pankin edustaja tuli kotiin. Poika hankki vanhempiensa tileihin tilinkäyttöoikeudet. Se osoittautui käteväksi ratkaisuksi varsinkin kuolinpesän hoidon yhteydessä.

Omakotitalon sähkösopimus piti muuttaa pojan nimiin. Se hoitui puhelinneuvottelulla. Valtakirjan avulla poika pystyi hoitamaan vanhempiensa asioita Kelassa ja lääkäreiden kanssa. Laitiset olivat tehneet hyvissä ajoin testamentin ja hoitotahdon. Jälkimmäiseen oli kirjattu kielto elvytykselle mutta myös toive saada olla kotona niin pitkään kuin mahdollista.

Laitiset asuivat kotonaan lähestulkoon kuolemaansa asti. Kotisairaanhoitaja kävi kolme kertaa päivässä sekä siivooja kerran viikossa. Viikonloppuisin oma poika pyöritti huushollia. Kesällä hän ajoi nurmikkoa ja sahasi puita puulämmitystä varten; naapurin mies hoiti talvisin lumityöt. Omakotitalossa ja isossa pihassa riitti askaretta jokaisena vuodenaikana.

Lokakuussa 2018 Viljo Laitinen joutui siirtymään kotoa terveyskeskuksen vuodeosastolle. Pian sen jälkeen Elsa Laitinen muutti palvelutaloon.

– Käytännössä teimme vain vuokrasopimuksen Elsan huoneesta. Kaikki muu maksoi ekstraa, lääkehuolto, kuljetukset ja lääkärinpalvelut. Kannattaa lukea sopimukset hyvin tarkkaan, Marttinen kehottaa.

Viimeinen vaihe ennen kuolemaa kesti molemmilla vain hetken. Naimisissa pari ehti olla lähemmäs 70 vuotta.

– Omasta jaksamisesta on muistettava pitää huolta, kun hoitaa ikääntyneitä vanhempiaan. Minä tankkasin voimia ulkomaanmatkoilla, sanoo Leo Marttinen.

Monivuotinen stressi vaihtui helpotukseen

Lähes kymmenen vuotta kestänyt intensiivinen huolehtiminen päättyi Leo Marttisen kohdalla vuoden 2019 alussa Elsa Laitisen hautaamiseen. Tunteeseen sekoittui surua mutta myös huojennusta. Vanhukset pääsivät tuonpuoleiseen lähes yhtä aikaa.

Marttinen laati perukirjan itse kahden uskotun miehen läsnä ollessa. Hän maksoi perintöveron omista varoistaan ja hautajaisista koituneet kustannukset vanhempiensa pankkitileiltä.

– Vainajan pankkitiliä ei kannata sulkea heti kuoleman jälkeen, koska kuluja voi syntyä vielä jälkeenpäinkin, tai tulla veronpalautuksia. On hyvä odottaa vuoden verran.

Kuolemaan liittyi paljon arkisia päätöksiä. Mitä tehdä talolle, irtaimistolle ja autolle? Auton kohtalo oli selvä: Viljo Laitinen oli luovuttanut autonsa jo elinaikanaan luovutussopimuksella pojalleen. Se on yhä tämän nimissä. Lapsuudenkotinsa poika pitää itsellään kakkosasuntona. Siitä koituu kustannuksia, sillä jätehuolto, vesi, sähkö ja tien ylläpito maksavat. Kustannuksia on luvassa myös vakuutuksista ja kiinteistöverosta.

Pieni menoerä syntyy myös vanhempien yhteishaudasta. Sen hoidosta vastaa Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan hautaustoimi. Todennäköisesti Rouhialan hautausmaalla sijaitsevalla haudalla käy vielä monta vuotta muitakin kuin vain seurakunnan työntekijöitä. Laitiset olivat ”vanhaa kansaa”, kovia kylänkävijöitä. Ystävät ja sukulaiset eivät ole heitä unohtaneet. Se näkyy haudalla tuoreina kukkina ja kynttilöinä muulloinkin kuin vain jouluna ja syntymäpäivinä.

Lue seuraavaksi: