Kolumni: ”Kuinka paljon sä saat palkkaa?”

”Tuletko vaimokseni?”, ”Henkkarit, kiitos” ja ”Tiedätkö sä, mikä nopeusrajoitus tällä alueella on?”.

Nuo kolme lausetta saavat kenen tahansa selkäpiin karmimaan. (Samalla tiedoksi kaikille portsareille, että vaikka olen nykyään pitkälti yli kolmekymmentä, lihasmuistissani on sisäänrakennettu pelko, että ovimies kysyy papereita.)

Mikään lauseista ei kuitenkaan ole puoliksikaan yhtä kauhistuttava kuin kysymys: ”Kuinka paljon sä saat palkkaa?”

Meillä suomalaisilla on tapana pitää oma palkka visusti salaisuutena, ja sitten marraskuussa ryysätä salaa kioskille ostamaan iltapäivälehtien suuret veronumerot. Harva meistä kehtaa päin naamaa kysyä tuttavan palkkaa. Ja vaikka olisimme uteliaita (tunnustan!), niin pidämme pyytämättä vuositulonsa kahvipöytäkeskustelussa ilmoittavia ihmisiä pröystäilevinä elitisteinä tai ainakin vähintään omahyväisinä ja vähän epäilyttävinä.

Minä en poikkea normisuomalaisesta. En halua, että ihmiset tietävät palkkaani, mutta en osaa pukea sanoiksi miksi. Pelkäänkö, että ihmiset pitäisivät minua tyhmänä, kun en ole pyytänyt enemmän? Pelkäänkö, että ihmiset vetävät minusta johtopäätöksiä käytettävien rahavarojeni perusteella? Olen niin keskituloinen, ettei relevantti pelko liene sekään, että kynnykselleni ilmestyisi yhtäkkiä rahanhimoisia huijareita omaisuuteni kannoilla.

Mutta pitäisikö palkoista puhua enemmän? Kulttuuri, jossa emme puhu palkoistamme, suojelee pääasiassa työnantajaa. Mitä jos kävisi ilmi, että kollegasi, jotka tekevät kanssasi samaa työtä, tienaavat tonnin kuussa sinua enemmän?

Olin aikoinaan töissä eräällä radiokanavalla. Kaikki juontajat tekivät tavallaan samaa työtä, mutta toiset olivat kanavalle arvokkaampia kuin toiset. Palkkaneuvottelut olivat kaikille mysteeri, eikä kukaan tiennyt, mitä toiselle maksettiin. Kerran istuimme työpäivän jälkeen oluella, kun työkaverini vitsinä heitti, että pitäisi tehdä sellainen erillinen pieni huone, jonka seinällä olisi paperissa rahajana, ja sinne saisi jokainen käydä nimettömästi merkkaamassa palkkansa. Päätimme ettemme ehdota sitä, koska saattaisi paljastua ikäviä yllätyksiä, jotka romuttaisivat hyvän yhteishengen.

Britanniassa tehtiin vuonna 2014 televisiodokumentti nimeltä Show Me Your Money. Ohjelmassa seurattiin Pimlico Plumbers -nimistä putkiliikeketjua, jossa eksentrinen pääjohtaja päätti, että läpinäkyvyyden nimissä jokaisen työntekijän tulee paljastaa palkkansa.

Kun työntekijät yksi toisensa jälkeen kiinnittivät ilmoitustaululle palkkansa, kävi ilmi että yrityksen vaihteessa työskentelevä uusi tulokas, joka oli ryhmän ainoa mies, tienasi vuodessa 3 000 puntaa enemmän kuin kukaan viidestä vaihteen naistyöntekijästä, jotka olivat olleet hommassa vuosia. Saatiin tietää, että myyntijohtaja tienasi lähemmäs 60 000 puntaa vuodessa, ja oli juuri vaatinut 19 000 punnan palkankorotusta. Kanttiinin rouvalla taas jäi palkastaan pakollisten kulujen jälkeen käteen viisi puntaa viikossa. Kokeilu herätti huonoa henkeä, ja vaikka ohjelma viihteen keinoin saatiin päättymään parhain päin, ei kokeilua ihan menestyksenä voinut pitää.

Vastaavaa ohjelmaa ei varmasti Suomessa ikinä saisi toteutettua, eikä se ehkä kannattaisikaan. Ehkä työpaikoille kuitenkin pitäisi sellainen pikkuhuone ja rahajana saada. Sinne minäkin kehtaisin käydä palkkani merkkaamassa.

Kirjoittaja Lotta Backlund on suomalainen stand up -koomikko, tv-toimittaja ja poliitikko.

Kolumni julkaistu alunperin 21.1.2016 taloudessa.fi-palvelussa.

OP sosiaalisessa mediassa