Perjantaina kotimatkalla hätkähdin suuresti, kun moottoritien liittymästä edestäni suhahti auto. Samalla rajulla vauhdilla se jatkoi toiselle kaistalle ja sielläkin auton eteen. Väliä omaani tai toisella kaistalla olleeseen ei tainnut olla montaakaan kymmentä senttiä. Ilmeisesti myös auton kuljettaja havahtui tapahtuneeseen, kun ohituskaistalla edessään oli auto.

Tapahtuneen jälkeen jäin pohtimaan, mitä olisi voinut tapahtua, jos tilanne olisikin ollut toinen. Mielikuvassa olen liikkeessä jalkaisin. Takissani ei ole heijastinta, koska nappasin sen kiireessä aamulla talvivarastosta. Palaan illan pimettyä kirjastosta ja katuvalot ovat juuri syttyneet. Kotiin on matkaa vielä parin risteyksen verran, kun astun suojatielle. Tie kaartaa tässä kohdassa niin, että en näe oikealta tulevia.

Astun suojatielle ja katselen juuri tien ylittänyttä perhettä. Silloin oikealta suhahtaa edestäni auto, selkeästi ylinopeutta ja vielä kaarteessa oikaisten. Hätkähdän ja sydän pomppaa kurkkuun. Onneksi en ollut ehtinyt pidemmälle. Ja onneksi tuo perhe oli jo päässyt tien yli. Säikähdyksellä selvittiin, mutta vain täpärästi.

Heijastin on loistava kotimainen keksintö, jota kannattaa näyttää ja käyttää. Nyt viimeistään kannattaa varmistaa, että heijastin vinkkaa tänä syksynä autoilijoille sijaintisi. Auton ratin takana taas kannattaa muistaa se maltti, jännitysnäytelmät eivät kuulu tien päälle.

Turvallisuus tehdään yhdessä, joka päivä.