Rahala-blogi – Mihin katoaa järki kun keski-ikäinen aloittaa harrastuksen?

Tuomas Rajala
Tuomas Rajala

op.median toimituspäällikkö

Kun keski-ikäinen mies aloittaa uuden aktiviteetin, siitä ei selviä halvalla. Tämä on maastopyöräilyharrastuksen aloittaneen tarina.

Tuomas Rajala
Tuomas Rajala

op.median toimituspäällikkö

Fillarointi on siitä mukavaa puuhaa, että sen pariin pääsee pikkurahalla. Näin luin lehdestä, jossa kerrottiin uusien harrastusten hinnoista. Päätin kokeilla nuoruuden liikkumistapaa ja harrastusta uudelleen vanhemmilla päivillä.

Innostuin maastopyöräilystä tänä keväänä. Oikeastaan koko homma lähti siitä, että halusin aloittaa hyötyliikunnan. Pohdin pitkään vaihtoehtoja sille, kuinka saisin yhdistettyä rajallisen vapaa-ajan ja mielekkään liikunnan. Perheellisenä kun ei ole aikaa viettää golfkentällä viittä tuntia päivässä tai käydä pelailemassa futista neljänä iltana viikossa.

Ratkaisu oli pyöräily ja sähköfillari, koska päivittäinen työmatkani on 27 kilometriä suuntaansa. Aloitin raivokkaan googlaamisen. Luin läpi kaikki mahdolliset testit ja perehdyin sekä sähkömoottoreiden tekniikkaan että muiden komponenttien sielunmaailmaan.

Viikon jälkeen päädyin jäykkäperäiseen maastopyörään, jossa oli joustokeula. Ajatuksena oli yhdistää työmatkailu satunnaiseen maastossa ajeluun. Tuolla jäykkäperäisellä fillarilla saisin hoidettu molemmat. Kolme viikkoa olin tyytyväinen valintaani, kunnes kävin tuttavan kanssa kunnon maastolenkillä.

Suomen upeissa kangasmetsissä kävi pian ilmi, että olen sielultani maastopyöräilijä ja luontoihminen. Rakastan juurakoita viliseviä hiekkabaanoja, kiviä ja kallioita, joiden päältä voi leiskautella alas kunnon hyppyjä ja haastaa oman uskalluksena. Töihin ajaminen tuntui äkkiä todella tylsältä.

Päivitin jäykkäperäisen pyöräni keulan uuteen ja ehompaan. Kyseessä oli parin sadan investointi ja ajattelin sen tuovan auvon ajamiseen. Hetkeksi niin kävikin, mutta täysjousitettu pyörä tykytti takaraivossa.

Tilanne eskaloitui pian siihen, että olin etsimässä itselleni uutta täysjousitettua maastofillaria, jolla luonnistuisi myös hyppiminen. Äkkiä työmatka tuntui vähäpätöiseltä ja turhalta asialta, sillä kyllähän minulla on kuitenkin aikaa käydä kolmen tunnin maastolenkeillä arki-iltoina.

Alkoi uusi googletuskierre. Tällä kertaa kiikarissa sähköfillari, jossa on laadukkaat jousituskomponentit ja järeä runkorakenne. Yli 110-kiloisen alla kaikki pyörät eivät nimittäin kestä. Viikossa olin löytänyt sopivan fillarin, jonka sopivuuden testasin koeajamalla käytännössä kaikki kilpailevat mallit.

Nyt alla on siis keskihintainen, eli halvan henkilöauton maksavat täysjousitettu sähköfillari. Hävettää, sillä kaiken järjen mukaan fillaroinnin pitäisi olla edullista ja halvallakin munamankelilla voisi vetää. Mutta kun keski-ikäinen innostuu, jää järki vastarannalle.

Rahanmeno ei suinkaan lopu pelkkään fillariin. Pyöräilyä 20 vuotta aktiivisesti harrastanut tuttuni antoi listan tarvittavista pyöräilykamoista: rakko eli juomareppu, polvisuojat, kyynärsuojat, pyöräilyhousut, pyöräilypaita, klossit, vaippahousut (pehmustetut fillarointikalsarit), ajohanskat, jne.

Naurahdin ja sanoin pärjääväni normaaliverkkareissa ja juomapullolla. Ensimmäisen kolmen tunnin teknisen kalliokiipeilylenkin jälkeen olo oli piesty ja ruvella. Jalat oli täynnä ruhjeita, polvi ja kyynärpää mustana. Hanuri oli rakoilla ja juomapullo oli tyhjä ensimmäisen tunnin jälkeen.

Seuraavana päivänä suorin varustekauppaan: uudet sikahintaiset flattipolkimet, flattikengät, juomareppu, polvisuojat, kyynärsuojat, fillarointiin sopivat housut ja vaipat. Hanskat löytyivät prätkäharrastuksen ansiosta valmiina, eli säästin muutaman kympin tällä kertaa. Loppulasku oli posketon.

Pyöräilyä aloittaessani ajattelin selviäväni harrastuskamoista reilulla tonnilla. Tuolla summalla saisi hyvän maastopyörän, jolla olisi mukava ajaa työmatkoja ja metsäpolkuja. Lopulta lähes vastaava summa suli pelkkiin tarvikkeisiin. Hävettää edes sanoa koko asiaa.

Vaikka rahaa on palanut järkyttävästi, on siitä seurannut paljon hyvää. Pyörälenkkien mitta on kasvanut kolmeen tuntiin kerrallaan ja kaloreita palaa lenkistä riippuen 2500-3500. Kun oikein innostuu, luvun voi tuplata.

Itselleni staattinen liikunta on ollut aina kompastuskivi. Vihaan juoksemista ja verkkaista etenemistä. Pyöräily on sekin ollut paikoin pakkopullaa, sillä pitkät suorat moottoriteiden vieressä ovat tylsiä ja puuduttavia. Maastossa ajaminen on kiinnostavaa ja vaihtelevaa.

Lisäksi metsässä pääsee nauttimaan vauhdista. Vaarallisia tilanteitakin riittää. Kun maastopyörällä ampuu täyttä vauhtia kiviseen ränniin, nousee pulssi pelkästä ajatuksesta. Ja ennen uutta laskua pitää nousta takaisin mäen harjalle polkemalla. Siinä kunto kasvaa kohisten. Ja hyvinvoinnille ei voi laittaa hintalappua.

OP sosiaalisessa mediassa