Kolumni: Lottovoiton jäljillä

Kasvoin keskiluokkaisessa kanadalaisperheessä, jonka iltatähtenä minulla ei koskaan ollut rahahuolia. Sain matkustaa vanhempieni kanssa eksoottisiin paikkoihin ja harrastaa niin kulttuuria kuin monia eri urheilu­lajeja.

Nautin jo nuorena kanssakäymisestä ja tein koulun ohella monenlaisia töitä, kuten lehtien jakamista, ovelta ovelle -myyntiä, nuoriso-ohjausta, jopa sähkelaulamista. Rahaa en erityisesti tarvinnut, joten suhtauduin töihin kuin harrastuksiin. Pienet palkkiot, jotka töistä sain, olivat vain kiva lisä taskurahaan, jonka käytin muun muassa levyihin ja vaatteisiin.

Viisitoistavuotiaana minua kiinnosti vain kaksi asiaa: musiikki ja tytöt. Olin varma, että minusta tulisi laulaja. Pääsin poikabändini kanssa keikalle televisioon, ja se poiki lisää keikkapyyntöjä eri paikkoihin. Alaikäisenä tarvitsin kuitenkin vanhempieni luvan ravintoloissa esiintymiseen. Isäni, arvokonservatiivi professori, kieltäytyi lupalomakkeen allekirjoittamisesta. Olin laiska opiskelija ja hiuksenikin olivat hänen makuunsa liian pitkät.

Suuret rahasummat ovat tutkitusti epätehokas tapa motivoida ihmisiä pitkällä tähtäimellä.

Tein isälleni tarjouksen: lupasin, että jos saisin esiintyä, minusta tulisi kympin oppilas. Isä laittoi nimensä paperiin ja minä pidin lupaukseni. Se mullisti elämäni. Löysin uuden intohimon: oppimisen. Minusta tuli lukiomme kärkioppilas ja 18-vuotiaana pääsin opiskelemaan lakia kuuluisaan McGillin yliopistoon Montrealiin. Opintojen myötä sain vastuullisempia ja kiinnostavampia töitä, ja rahaa oli taas tarpeeksi.

1990-luvun alussa, kun olin 25-vuotias, palkkani oli jo noin 60 000 dollaria vuodessa. Tulevaisuuden näkymätkin olivat hyvät. Pääsin New Yorkin osavaltion lakimieheksi ja tiesin, että keski-ikäisillä ”senior partnereilla” oli noin miljoonan dollarin vuositulot.

Minulla oli kuitenkin kummallinen tunne, että elämäni oli liian tavallinen ja tulevaisuuteni liian ennustettavissa. Kansani ja alani työkulttuuriin kuuluivat valmius työntekoon ympäri vuorokauden, sekä verinen kilpailu työyhteisössä. Aloin kaivata rehellisyyttä, seikkailua ja erityyppisiä haasteita.

Yllättäen sain puhelun Suomesta. Minua pyydettiin johtamaan kansainvälistä tiedejärjestöä Suomesta käsin, ja tarjolla oli 15 000 markkaa kuukaudessa kolmen vuoden sopimuksella. Kun ilmoitin esimiehilleni, että irtisanoudun ja lähden Suomeen, sain kuulla: ”Oletko menettänyt järkesi! Sinusta tulisi täällä nelikymppisenä osakasmiljonääri. Missä se Suomi muuten sijaitsee?”

En koskaan katunut päätöstäni. Suuret rahasummat ovat tutkitusti epätehokas tapa motivoida ihmisiä pitkällä tähtäimellä. Tärkeintä työelämässä on vapaus, haastavuus ja työyhteisön mielekkyys. Niitä kaikkia on työelämä Suomessa tarjonnut runsaasti. Vaikka rahaa ehkä onkin vähemmän, voin todistaa, että on lottovoitto olla töissä Suomessa.

André Noël Chaker

André Noël Chaker on yrittäjä ja kirjailija. Hänen syksyllä 2015 ilmestynyt kirjansa Joulupukin unelma opettaa yrittäjyyttä lapsille ja vähän vanhemmillekin.

Tuoreimmat
Suunnittele työuran jälkeinen elämäsi – lue eläköitymisvalmentajan vinkit
Piilaakso ei ole vain nuoria startup-yrittäjiä. Teknologialaaksoa rakentamassa olleet ovat nyt eläkeläisiä, jotka toteuttavat unelmiaan ja tekevät asioita, mihin työelämässä ei ollut aikaa. Kaiken...
Rahat kaverin tilille saman tien? Näin se onnistuu
Miten puhelinnumerolla maksaminen oikein toimii? Missä tilanteissa Siirto-palvelua kannattaa hyödyntää? Entä onko se nyt varmasti turvallista ja helppoa?
Hyvällä työntekijäkokemuksella kohti parempia tuloksia
Asiakas on ykkönen yrityksen arvoasteikossa, ja odotukset ylittävän asiakaskokemuksen tuottaminen on melkein jokaisen työntekijän tavoitelistalla. Kovana kakkosena tulevat työnhakijat. Tänä päivänä...
6 vinkkiä, joilla saat vanhan asuntosi kaupaksi
Pitääkö keittiö tai kylpyhuone remontoida, jotta vanha asunto menisi kaupaksi? Tuskin, mutta pieni ehostus on paikallaan. Asiantuntija kertoo, mitä muuta vanhojen asuntojen ostajat arvostavat.