Suomi tarvitsee tiedeministeriön

Akatemiaprofessori Anu Wartiovaaran mielestä tiedettä ja huippututkimusta koskeva päätöksenteko kaipaa parannuksia. Asiaa auttaisi, jos Suomessa olisi erillinen tiedeministeriö.

Talous ja yhteiskunta
7.6.2018

Akatemiaprofessori Anu Wartiovaaralle oman tutkimusohjelman työn laadun arviointi on arkipäivää. Prosessi on jälleen kerran menossa haastattelupäivänä toukokuussa.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse tavanomaisesta apurahojen hakemisesta. Helsingin Yliopiston asettaman kansainvälisen ryhmän arvion perusteella päätetään, saavatko Wartiovaaran johtaman tutkimusohjelman 120 työntekijää jatkaa työtään Biomedicumin tiloissa.

Kuulostaa hurjalta, mutta kyse on tiedekunnan rutiinikäytännöstä.

– Tutkimusfokusoitunut tutkimusohjelmayksikkö arvioidaan joka kuudes vuosi, Wartiovaara selittää.

Olisi outoa, jos Wartiovaaran tutkimusohjelma ei saisi tarvitsemiaan tilojaan. Se on yksi lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusohjelmayksikön kansainvälisimmistä ja eniten julkaisseista yksiköistä.

– Tiedämme, että olemme hyviä siinä mitä teemme. Haluamme myös saada tutkimuksemme julkisuuteen mahdollisimman kovalla julkaisufoorumilla. Se on meidän tuloksemme, jolla meitä mitataan ja arvioidaan rahoituksen ja kaiken muunkin suhteen. Se kuvaa, miten kilpailukykyisiä me olemme.

Wartiovaaran tutkimusohjelman lisäksi Biomedicumin tiloissa työskentelee monia muitakin tiimejä, joiden työ täyttää helposti huippututkimuksen kriteerit. Kaikilla ryhmillä on juuri nyt yhteinen huolenaihe: rahoituksen riittävyys.

– Tällä hetkellä Suomessa on vallalla hieman yltiödemokraattinen ote – ajatellaan, että kaikki ovat samalla viivalla, kun tukea jaetaan. Mutta Helsingin yliopistossa ei voi koskaan olla niin hyvä tutkija, etteikö olisi täysin riippuvainen apurahoista. Koko ajan pitää miettiä, miten pitää toimia, etteivät apurahat lopu. Esimerkiksi samassa kansainvälisessä asemassa oleviin saksalaisiin tai brittikollegoihin verrattuna meidän tilanteemme on toisenlainen. Ei heidän olemassaolonsa riipu siitä, sattuvatko he saamaan jonkin apurahan vai ei.

90 prosenttia rahoituksesta avoimista lähteistä

Wartiovaara arvioi, että jopa 90 prosenttia lääketieteen huippututkimuksen rahoituksesta tulee rahoituslähteistä, jotka ovat avoimia ja erittäin kilpailtuja.

– Suomen Akatemian huippuyksikkörahoitus on meille kaikille hyvin tärkeää. Sekin on nyt tulossa parin vuoden katkolle – meilläkin on tutkimusryhmiä, joille on tiedossa isoja ongelmia puolentoista vuoden kuluttua. Lääketieteen tutkimuksen rahoituksessa säätiöillä on tärkeä osa. Jatkossa kansainvälisten rahoituslähteiden merkitys kasvaa entisestään. Erittäin merkittävä rahoittaja on European Research Council, jonka saaminen on meriitti, sillä kisa on kova.

Kun Sipilän hallitus päätti leikata yliopistojen rahoitusta, leikkaukset kohdistuivat myös muihin tutkimustyön rahoittajiin, esimerkiksi Suomen Akatemiaan ja TEKESiin. Päätösten yhteisseurauksia ei kuitenkaan nähty eikä mietitty loppuun saakka, sanoo Wartiovaara.

– Jos tehdään isoja strategisia leikkauksia eri tahoille, pitäisi ajatella, mikä niiden summavaikutus on ruohonjuuritasolla. Mitkä kaikki asiat kärsivät ja mihin kaikkeen leikkaukset lopulta vaikuttavat? Kun moni rahahana tyrehtyy, on yhteisvaikutus suuri.

Miten tutkimusta koskevaa päätöksentekoa voisi parantaa valtakunnan politiikan tasolla?

– Yksi vaihtoehto voisi olla erillinen tiedeministeriö. Nyt opetusministeriön alle on niputettu valtavasti asioita lasten varhaisopetuksesta yliopistoihin. Kun pitää leikata, tiede ja tutkimus joutuvat helpoiten menettäjän asemaan. Meidän pitäisi olla high tech -yhteiskunta ja sitä imagoa myös halutaan pitää yllä. Tässä mielessä on kiinnostavaa ja jopa outoa, että meillä ei ole tieteeseen ja tutkimukseen fokusoitunutta ministeriä ja virkamieskuntaa.

Helsingin yliopisto vei leikkaukset käytäntöön juustohöyläperiaatteella

– Se mitä toivon yliopiston johdolta, on uskallus priorisoida silloin, kun rahoitusta leikataan niin paljon kuin nyt on leikattu, Wartiovaara sanoo.

Huippututkimuksessa pitää satsata vahvuuksiin

Huippututkimusta voi arvioida ja asettaa paremmuusjärjestykseen monin tavoin. Mitä Suomessa pitäisi tutkia, ja kenelle rahaa pitäisi antaa?

Wartiovaaran mielestä yksikään tutkimusalue ei voi olla itsessään toista tärkeämpi. Arvioinnin lähtökohdaksi tulisi ottaa ainoastaan tutkimuksen laatu. Tässä keskeistä on tutkijan tai tutkimusryhmän kyvykkyys, sillä huipulle voivat päästä vain parhaat tutkimusryhmät.

– Huippututkimusta ei voi lähestyä alalähtöisesti. Olen sitä mieltä, että meidän pitäisi satsata vahvuuksiin. Suomessa on todella kovan tason kansainvälisiä tutkijoita. Jos joku on osoittanut jo pitkään tuottavansa uniikkia, kansainvälisen etulinjan tietoa, kyseessä on arvokas ihminen, jonka työtä pitää kaikin keinoin tukea. Tämä ymmärretään esimerkiksi elokuva-alalla; menestyvät ohjaajat ovat yksilöitä. Tutkimuksessa poikkeusyksilöt ovat yhtä lailla arvokkaita, ja heistä pitäisi pitää kaikin keinoin kiinni.

Wartiovaaran mielestä rahoituspäätösten tekijöillä täytyy olla myös kykyä nähdä riittävän pitkälle.

– Tutkimushankkeet eivät ole mitään yhden hallituskauden mittaisia projekteja. Pitää rakentaa ymmärrystä, jotta voi siirtyä seuraavalle asteelle ja sittenkään ei voi tietää, mitä siellä tulee vastaan. Iso läpimurto usein vaatii 10–20 vuoden pitkäjänteistä työtä.

Työ kuin yritysjohtajalla

Huippututkimuksen ryhmiä vetävät professorit toimivat monessa mielessä kuten yritysjohtajat. Tällä hetkellä suuri osa työajasta kuluu tutkimusryhmän resurssien varmistamiseen. Lisäksi uusia osaajia etsitään ja rekrytoidaan jatkuvasti.

– Meillä Suomessa ei ole ollut kauhean hyvät ajat viime vuosina. Paljon osaavia tutkijoita on lähtenyt Suomesta, ja heitä on käyty myös aktiivisesti rekrytoimassa. Monella Suomessa töitä tekevällä tutkijalla on jo toinen jalka Tukholman Karoliinisessa yliopistosairaalassa. Vastaavasti meidän täytyy etsiä huippukykyjä ulkomaisista yliopistoista.

– Rajoja maiden välillä ei ole. Tutkijayhteisö on kiinteä, ja uudet löydökset ajavat tutkimusta eteenpäin kaikkialla.

Wartiovaaran omassa tutkimusohjelmassa on kymmenen tutkimusryhmää. Tutkijoita on jopa 20 kansallisuudesta. Erityisen iloinen hän on uusimmasta rekrytoinnista Thomas McWilliamsista, joka päätti lähteä Englannista Helsinkiin.

– Näin Thomasin ensimmäisen puolitoista vuotta sitten. Hän raportoi tuloksiaan kongressissa Englannissa, ja teki jo silloin vaikutuksen. Sanoin hänelle, että kun perustat oman ryhmän, ota yhteyttä. Meni kuusi kuukautta. Sitten hän laittoi viestin ja pyysi kertomaan lisää. Näkemykset osuivat hyvin yhteen, ja tiedekunta liikkui nopeasti. Nyt hän on perustanut oman itsenäisen ryhmänsä tutkimusohjelmaamme ja on muutamassa kuukaudessa jo kovassa vauhdissa.

Myös suomalaisten tutkijoiden kannattaa suunnata ulkomaille.

– Suomessa on paljon lahjakkaita ihmisiä aloittamassa tutkijan työtä. Itse yritän ohjata heitä väitöskirjatyön jälkeiseen post doc -vaiheeseen ulkomaisiin yliopistoihin, mahdollisimman hyviin tutkimusryhmiin. Kaikki eivät palaa Suomeen, mutta osa tulee, ja tuo uutta osaamista mukanaan.

Vain perustutkimus tuottaa todellisia innovaatioita

Huippututkimus on kallista, lääketieteen tutkimus erityisen kallista. Anu Wartiovaara kertoo, miksi sitä tarvitaan.

– Jos halutaan että lääketiede ylipäänsä kehittyy, on pakko tehdä perustutkimusta. Uusia innovaatioita ei tule mistään muualta. Tätä ei yhteiskunnassa ihan hirveästi ymmärretä.

Perustutkimuksen sijaan Wartiovaara käyttää omasta työstään nimitystä discovery science.

– Usein uudet asiat löytyvät niin, että emme itsekään osaa sitä odottaa. Lääketieteessä on tehty paljon odottamattomia löytöjä, jotka ovat myöhemmin mahdollistaneet erilaisia sovelluksia.

Helsingin yliopiston lääketieteellisen tutkimuksen lippulaiva on tutkimusohjelmayksikkö.

– Perustutkimus ja kliininen tutkimus tekevät työtä yhdessä. Tarkoitus on olla yhdessä synergisia, enemmän kuin mitä olisimme yksinään.

Wartiovaaran molekyylineurologian tutkimusohjelmassa tutkitaan harvinaisia periytyviä neurologisia sairauksia, joiden syytä ei vielä tiedetä. Hänen oma tutkimustyönsä on keskittynyt mitokondriosairauksiin.

– Lähdemme liikkeelle tautilähtöisesti, sitten menemme syvälle biologiaan ja palaamme lopuksi sairauden hoitoon. Kun asiaa avoimin silmin selvitetään, saatamme löytää mekanismin, joka selittää taudin synnyn. Joskus prosessi voi viedä kymmenen vuotta ja löydös saattaa lopulta olla yksinkertainen, suoraviivainen ja helposti sovellettavissa kliiniseen lääketieteeseen.

Joskus löydös on niin odottamaton, että se lyö tutkijan ällikällä.

– Eräissä lasten aivotaudeissa ja aikuisten lihastaudeissa solu näyttää kuvittelevan, että sillä ei ole tiettyä B-vitamiinia. Jos annamme isoja annoksia tuota nimenomaista B-vitamiinia, sairauden eteneminen hidastuu. Ikinä en olisi tullut ajatelleeksi, että asia voi olla on näin, vaan se vaati yli 10 vuoden johdonmukaisen tutkimustyön sairausmalleja ja molekyylibiologian menetelmiä hyväksi käyttäen.

Parasta työtä

Akateeminen tutkimus ja sen mahdolliset sovelluskohteet ovat usein kaukana arkipäivästä. Osaavatko ihmiset siitä huolimatta arvostaa tutkijoiden työtä?

– Suomalaiset arvostavat yleisesti tutkimusta paljon. Jos näin ei ole, meidän täytyy katsoa peiliin. Jos ihmiset eivät ymmärrä tutkimuksen merkitystä, kyse voi olla myös siitä, että tutkijat eivät ole olleet tarpeeksi aktiivisia kertomaan asiasta. Jos joku kysyy, miksi työmme on tärkeää, meillä pitää olla selkeä vastaus.

Entä mikä on tärkein asia, jonka olet oppinut?

– Tärkein oppi ja jatkuva työmme polttoaine on ollut huomata, miten tärkeää meidän työmme on potilaille ja heidän perheilleen. Laboratoriossa tehtävällä työllä voi todellakin konkreettisesti vaikuttaa sairaiden ihmisten ja heidän perheittensä elämään.

Mistä löytyy motivaatio jatkaa?

– Tämä on paras duuni! Tiedämme missä kiinnostuksemme on juuri nyt, mutta emme sitä, minne tulokset meidät vievät muutaman kuukauden päästä. Vastaus saattaa olla hypoteesimme vastainen, ja avata uusia tutkimussuuntia, tai sitten suoraan sovellettavissa.

– Lisäksi toivon, että saamme täytettyä ryhmämme mission ja saamme parannettua pari sairautta, joita ei aiemmin ole osattu hoitaa. Olemme jo hyvin lähellä tuota tavoitetta.

Anu Wartiovaara:

Syntynyt 1966

Lääketieteen tohtori 1993, Helsingin yliopiston kliinisen molekyylilääketieteen Sigrid Jusélius -professori 2007–2016, akatemiaprofessori 2017–2021, Suomen Tiedeakatemian varsinainen jäsen vuodesta 2007 alkaen, HUSLABin ylilääkäri vuodesta 2007 alkaen, Euroopan biotieteitä edustavan EMBO-tutkijaorganisaation jäsen vuodesta 2013 alkaen.

Helsingin yliopiston molekyylineurologian tutkimusohjelman johtaja. Omassa tutkimustyössään Wartiovaara on keskittynyt mitokondriosairauksiin.

Tämä on viimeinen osa kolmiosaisesta Huippututkimus Suomessa-sarjasta. Käy lukemassa aikaisempi osa täältä.

Lue lisää
Taloyhtiölainat ohjaavat asuntorakentamista kasvukeskuksiin

Taloyhtiölainat ohjaavat asuntorakentamista kasvukeskuksiin

Taloyhtiölainat ovat kasvattaneet kotitalouksien velkaa. Rakennusteollisuus RT ry:n pääekonomisti Sami Pakarinen muistuttaa, että lainoilla on saatu aikaan paljon hyvääkin, ennen kaikkea lisää...

Ammattiliikenteen automaatio muokkaa kuljettajan työnkuvaa

Ammattiliikenteen automaatio muokkaa kuljettajan työnkuvaa

Suomessakin tehdään jo kokeiluja rekkojen puoliautonomisen letka-ajon kanssa. Asiantuntijan mukaan kovaa vauhtia kehittyvä automaatio voi tuoda helpotusta esimerkiksi pitkän matkan kuljetuksiin...

Suomalaisen ruoan tarina pellolta pöytään kiinnostaa maailmalla

Suomalaisen ruoan tarina pellolta pöytään kiinnostaa maailmalla

Suomalainen ruoka on todistetusti puhdasta, mutta kansainvälisessä kilpailussa ratkaisee ennen kaikkea vetävä brändi. Kasvava jäljitettävyyden trendi on yksi osa-alue, jossa Suomi voisi loistaa...

Tuoreimmat

OP sosiaalisessa mediassa