Tyypillisesti akateeminen ura Suomessa etenee nykyään kuta kuinkin näin: tohtoriksi väittelyn jälkeen nuori tutkija elää muutaman vuoden post doc -vaihetta. Sen jälkeen lahjakkaat tutkijat saattavat päästä niin kutsutulle tenure track -urapolulle, joka tähtää työsuhteen vakinaistamiseen ja professuuriin.

Keskimäärin uramallin polun väittelystä professuurin arvioidaan kestävän noin 12–15 vuotta tai pidempäänkin. Juho Hamari on kuitenkin edennyt tutkijan urallaan poikkeuksellisen nopeasti. Hän väitteli kauppatieteiden tohtoriksi Aalto-yliopistosta vuonna 2015 ja aloitti täyteen professuuriin vakinaistamisprosessin jo 2018.

Nyt hän työskentelee pelillistämisen professorina Tampereen yliopistossa, Turun yliopistossa ja Porin yliopistokeskuksessa. Hamari myös johtaa yliopistojen välistä Gamification Group -tutkimusryhmää.

Sekä Nuorkauppakamari että Teknologian edistämissäätiö palkitsivat 35-vuotiaan Hamarin tänä vuonna nuoren menestyvän tutkijan palkinnolla.

– Olin siitä onnekas, että sain jo aikaisessa vaiheessa paljon vapautta kehittää omaa tutkimusaluettani silloin, kun pelillistäminen alkoi saada kaikua kansainvälisesti, Hamari sanoo.

Pelillistäminen tarkoittaa erilaisten palveluiden, järjestelmien, aktiviteettien tai vaikkapa organisaatioiden muuntamista enemmän pelinkaltaisiksi. Hamarin johtama ryhmä tutkii esimerkiksi sitä, miten pelillisyys vaikuttaa ihmisten motivaatioihin ja käyttäytymiseen.

– Laajemmin olen erityisen kiinnostunut siitä, millaisia monitieteellisiä implikaatioita alati lisääntyvällä ihmisen teknologiavälitteisyydellä on. Mitä tapahtuu, kun koko kokemusmaailmamme on täysin keinotekoisesti tuotettua?

Monialaisuus tuo vapautta ja haasteita

Vielä kouluaikoina Hamari ei omien sanojensa mukaan ollut erityisen kiinnostunut koulunkäynnistä. Mielenkiintoisempaa oli oppia itsenäisesti teknologiaa peliharrastusten kautta. Yliopistoon hän kertoo ajautuneensa rimaa hipoen ilman pääsykokeisiin harjoittelua.

– En halunnut olla täysi nörtti, joten valitsin tietojärjestelmätieteen pääaineeksi. Ajattelin, että se on sopiva yhdistelmä tietotekniikkaa ja kaupallista osaamista.

Innostus alkoi löytyä, kun Hamari päätti tehdä kandidaatintutkielmansa pelien liiketoimintamalleista. Työn kautta hän alkoi ymmärtää, miten voisi yhdistää tutkimukseen omia kiinnostuksenkohteitaan. Sitten mies palkattiin tutkimusapulaiseksi nykyisen Aalto-yliopiston projektiin, joka kartoitti pelien sisäisten talouksien kehittämisen malleja.

– Työn tulokset johtivat päätelmiin siitä, että mitä jos pelisuunnittelua siirrettäisiin myös muille aloille, kuten markkinointiin, terveyspalveluihin tai vaikkapa opetukseen.

Hamari on maailman ensimmäinen pelillistämisen professori. Uuden ja nopeasti kehittyvän alan hyviin puoliin kuuluu ainakin sen monialainen suosio – Hamarin tekemä tutkimus linkittyy muun muassa ihmisen ja teknologian vuorovaikutukseen, pelitutkimukseen ja psykologiaan sekä pelillistämistä soveltaviin aloihin kuten markkinointiin, pedagogiikkaan ja terveystieteisiin.

Monialaisuus aiheuttaa kuitenkin myös haasteita tiedemaailmassa, joka toimii perinteisesti hyvin kapeilla erikoisaloilla. Pelillistämistä käsittelevää, monitieteistä artikkelia ei välttämättä arvoteta korkealle esimerkiksi psykologian tiedejulkaisussa, jos se ei keskity tarpeeksi syvällisesti juuri psykologian teoriaan.

Usein tohtorivaiheeseen ja post-doc -vaiheisiin kuuluu taloudellinen epävarmuus ja jatkuva rahoituksen hakeminen. Se tarkoittaa tietenkin myös sitä, että itse tutkimuksen tekemiseen jää vähemmän aikaa, kertoo Hamari.

Vapautta vai valmiiksi ohjattua tutkimusta?

Hamari onnistui saamaan omalle tutkimukselleen nopeasti rahoitusta, joka mahdollisti resursseja ja hyvän tutkimusryhmän kokoamisen. Monelle nuorelle tutkijalle asiat ovat kuitenkin toisin.

– Usein tohtorivaiheeseen ja post-doc -vaiheisiin kuuluu taloudellinen epävarmuus ja jatkuva rahoituksen hakeminen. Se tarkoittaa tietenkin myös sitä, että itse tutkimuksen tekemiseen jää vähemmän aikaa.

Suomessa tutkimusrahoituksesta käydään kovaa kilpailua, joten siihen palaa merkittävä määrä kokonaistyöaikaa yliopiston tutkimus- ja hallintohenkilökunnalta. Siksi se, millä periaatteilla rahoitusta jaetaan, on tärkeä keskustelunaihe.

– Pitäisikö korostaa tieteellistä vapautta, jossa on riskinsä, mutta joka voi tuottaa todellisia läpimurtoja? Vai ylhäältäpäin asetettua tutkimusstrategiaa ja teemoja, joiden jo etukäteen nähdään tukevan suomalaista yhteiskuntaa ja elinkeinoelämää?

Toinen merkittävä kysymys on: kilpaillaanko rahoituksesta hyvillä tutkimussuunnitelmilla vai korkeatasoisilla aiemmilla näytöillä? Rahoitusta voitaisiin Hamarin mielestä kehittää nykyistä vahvemmin kahteen erilliseen malliin: toinen perustuisi tutkijan tai ryhmän aikaisempiin näyttöihin, toinen korostaisi tutkimusideoiden ja suunnitelmien läpimurtopotentiaalia. Jälkimmäinen malli tukisi erityisesti aloittelevia tutkijoita.

Kilpailu on aina globaalia

Vielä 20 vuotta sitten tutkijoilta ei vaadittu kovin ahkeraa julkaisutahtia. Sittemmin arvotuksen mittariksi tuli mahdollisimman paljon julkaiseminen. Nyt trendi on, että kaikkein eniten merkitsee tutkimuksen vaikuttavuus eli se, kuinka paljon tutkimus on vaikuttanut muuhun tieteeseen ja yhteiskuntaan.

– Jos nuori tutkija haluaa itselleen uraa professorina, hänen kannattaa jo alkuvaiheessa alkaa tiedostaa näitä tutkimuksen metapelin realiteetteja.

Tieteen globaalius on johtanut myös siihen, että tutkijoiden pitää pystyä olemaan oman aiheensa kansainvälisessä kärjessä. Oman tutkimuksen peilaaminen kansalliseen tasoon ei enää riitä.

Tutkimusmaailmassa arvostetaan perinteisesti kansainvälistä kokemusta. Monet nuoret tutkijat lähtevät erityisesti post doc -vaiheessa hankkimaan kokemusta eri maiden yliopistoista.

Hamari on itse vieraillut tutkijana arvostetussa Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa. Hänen mielestään kansainvälisellä työkokemuksella ei kuitenkaan ole automaattista itseisarvoa varsinaisessa tutkimustyössä.

– Helposti ajatellaan, että ulkomailla ammentaa oppia ihan eri tavalla kuin Suomessa. Siinä unohtuu mielestäni se, että myös Suomesta käsin tehdään paljon kansainvälistä tutkimusta.

Aivovuoto voi olla ongelma

Viime vuosina keskusteluun on noussut huoli, että koulutusleikkauksien myötä yhä useampi lahjakas tutkija lähtee Suomesta, ja kotimainen tutkimus näivettyy.

Hamarin mielestä olisi tärkeää pystyä ylläpitämään Suomen yliopistojen houkuttelevuutta korkeatasoisien tutkijoiden silmissä; tulevat he sitten maan rajojen sisä- tai ulkopuolelta. Tutkijat ovat perinteisesti liikkuvaisia ja valmiita muuttamaan työnsä perässä.

Tällä hetkellä aivovuoto voi kuitenkin olla todellinen ongelma.

– Äärimmäinen esimerkki voisi olla, että Suomessa professorin alkupakettina osoitetaan työhuone ja läppäri. Jossain muualla yliopisto voi tarjota miljoonan, jolla laittaa oma tutkimuskeskus ja ryhmä pystyyn.

Hyviä tutkijoita lähestytään suorahaun kautta eli heitä headhuntataan kansainvälisiin yliopistoihin. Myös Hamari kertoo saaneensa uransa aikana yhteydenottoja. Tampereella hänet on kuitenkin pitänyt tutkimustyön lisäksi muun muassa tiedekunnan varadekaanin tehtävän hoito.

– Olen tyytyväinen, että olen pystynyt kehittämään Suomen tiedemaailmaa juuri synnyinkaupungissani.