BLOGI: Mitä kirjoittaisin?

Jokainen luovaa työtä tekevä tai sitä tehnyt tunnistaa tilanteen, jossa luovuus vain ei ota puhjetakseen kukkaan. Jotain pitäisi saada paperille ja haluakin siihen olisi, mutta jotenkin työstä ei vaan tahdo tulla mitään. Tällaisen kanssa lienevät tuskailleet erityisesti taiteilijat kuten kirjailijat ja maalarit, mutta ei se ole aivan vierasta meille muidenkin alojen tekijöille, jotka kirjoittavat lähinnä omaksi huvikseen tai muiden vaivoiksi.

Työhöni kuuluu säännöllisesti pitää puheita, avata tilaisuuksia tai kirjoittaa pääkirjoituksia työnantajan julkaisuihin. Ja nyt sitten tupsahti agendalle blogin kirjoittaminen. Jaa mistäkö aiheesta? Sepä se – toimeksianto oli sen verran vapaa, että se ei juuri ohjannut ajatuksiani erityisesti mihinkään. Sanottiin vain, että kirjoita niin kuin aina teet – kyllä siitä hyvä tulee.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittaminen itsessään kyllä kannattelee kirjoittajaa. Kun vain ryhtyy työhön, niin sanat alkavat pulputa paperille puoliksi itsestään. Kirjoittamista aloittaessaan ei voikaan tietää, mihin teksti ja tarina etenevätkään. Prosessi ikään kuin ottaa vallan ja kirjoittaja toimii siinä luovuutensa välikappaleena. Jos olet jaksanut lukea tekstiäni tähän asti, uskon, että tiedät suurin piirtein mistä puhun.

Kuvaamassani metodissa on se riski, että aina teksti ei pidäkään välttämättä sisällään niitä asioita, mistä alun perin kuvitteli kirjoittavansa. Suosimani tapa ei siis sovi välttämättä ammattilehteen tai vaikkapa kovin ideologiseen julkaisuun. On kaikkien kannalta kiusallista, jos tarkoitukseni olisi kovin kehua ja mainostaa jotain tuotetta tai palvelua ja tekstissäni en käsittelisikään asiaa sen kummemmin. Tai huomaisin, etten itse asiassa uskokaan siihen asiaan, mitä minun piti kovin kehua. Niinkin voi joskus kuitenkin käydä.

Mutta tässä taitaakin nyt olla esillä jotain huomionarvoista. Käsityksemme asioiden oikeasta tilasta ja maailmasta muodostuu pitkän ajan kuluessa vaivihkaa. Ajatuksemme muuttuvat ja kehittyvät ajan myötä. Helposti käy kuitenkin niin, että vaistomaisesti havaitsemme herkemmin niitä asioita, jotka myötäilevät aikaisempia käsityksiämme. Ja toisaalta suljemme herkästi silmämme ja korvamme niiltä asioilta, jotka haastaisivat ikävästi aikaisempia, vaivalla rakentamiamme ajatuskehikkoja. Tämä on inhimillistä, mutta ei jatkuvan kehittymisen kannalta välttämättä kovin siunauksellista. Ja kerrotaan, että esimerkiksi sosiaalinen media valitettavasti vain vahvistaa tätä kehitystä. Elämme helposti somessakin samanmielisten muodostaman omanvärisen kuplan sisällä. Ja näitä kuplia siellä taitaa kyllä olla joka lähtöön.

Minun mielestäni on niin, että omia uskomuksiaan sietää haastaa jatkuvasti. Jos omat ajatukset ja uskomukset ovat niin heiveröisiä, että eivät kestä kriittistä tarkastelua tai kiusallisia vastaväitteitä, niin ne joutavatkin mennä menojaan maailman tuuliin. Parasta, mitä kohtaamasi ihminen voi sinulle tehdä, onkin se, että hän haastaa sinut lempeän päättäväisesti tarkastelemaan omia ajatuksiasi ja uskomuksiasi säännöllisesti. Puhuttiinpa sitten ideologisista asioista tai vaikkapa pankkipalveluista. Aina on vaihtoehtoja!

Uskallatko kokeilla?

Petteri Rinne

Varatoimitusjohtaja, OP Turun Seutu

Kirjoittaja on 51-vuotias OP:lainen, joka uskoo, että hän voi jalostaa omaa ajatteluaan ja toimintaansa asiakkaiden, työtovereiden ja seutukunnan parhaaksi.

OP sosiaalisessa mediassa